murhenäytelmää runopojan tapaan

Kun päivän mittaan taivalsin ympäri keskustaa melkoisen ikävän päänsäryn tehdessä kaikesta ajatustoiminnasta mahdotonta ajattelin kuitenkin muutamaakin asiaa tyyliin "tuostahan voisi laittaa jonkin sepustuksen blogiin". Nyt en sitten kuitenkaan muista melkein mitään noista asioista.

Yksi juttu on keskustassa rahaa kerjäävät ihmiset. Olen tainnut pari kertaa joutua tuossa tarkoituksessa pysäytetyksi ja yleensä siinä tulee aina jotenkin vaikea olo. Toisaalta, meinaan ahdistua aina kun joku yrittää kysyä jotain, oli kyse sitten kehitysavusta tai luonnonsuojelusta (ja meitä on ilmeisesti useampi?). Pari kertaa olen antanut tyyliin 50 senttiä noille tyypeille vaikka ne stoorit ("pitää päästä bussilla pojan luo" tai "pitää soittaa Viroon ja puhelinkortista on rahat loppu") on aika läpinäkyviä. Juokoot sitten itsensä onnelliseksi mun puolella eurolla. Toi jälkimmäisen esimerkin virolaismies on huvittava tapaus. Törmäsin siihen ekan kerran alkusyksystä ja aluksi melkein uskoin sen stoorin, ja annoin kuitenkin edellä mainitun 50 snt. Nyt olen nähnyt tyypin jo varmaan 5-6 kertaa keskustassa, ja aika hauskalta se tuntuu kun muistaakseni miekkonen puhui jotain, että "oon lähdössä tänä iltana takas kotiin Viroon". Multa ei ole kuitenkaan toista kertaa tullut anomaan apua. Onkohan toi kannattavaa liiketoimintaa?

Tekisi jostain syystä hirveästi mieli sivistää itseään...Olen jo useaan otteeseen miettinyt mitä kaikkia "hyviä kirjoja" pitäisi lukea kun on aikaa. Lopulta tuossa hommassa kuitenkin vaan ahdistuu. Kirjojakin on olemassa niin miljardisti että miten sitä osaa valita "ne oikeat". Aika sokkona sitä on varmaan edettävä sivistyksen portaita. Toinen homma on myös se, että eihän niitä portaita nousemalla oo toivoakaan päästä millekään ylätasanteelle kun ei sellasta ole. En ainakaan halua muuttaa lukemishimoani välineeksi, jolla nousta muiden yläpuolle. Se kun ei olis realistista eikä muutenkaan millään lailla järkevää. Viime aikoina on myös vaivannut sellanen asia, että yllättävän nopeasti sen lukemansa kuitenkin unohtaa. Vaikka nyt esim. kesällä lukisikin jonkun klassikkopinon ja kokisi muutaman ahaa-elämyksen, onko mitään takuita, että sitä fiilistä edes muistaa parin vuoden päästä? Jääkö tollasesta sivistysyrityksestä käteen muuta kuin parin henkilön nimet ja pätkittäisesti muistettu juonitiivistelmä? Joo, tiedän kyllä, isotpa tuntuu olevan opiskelijan huolet. Mutta kai näistäkin saa marista? Sarjassamme Suomen turhimmat valitukset...No, huolet sikseen, lukeminen on iloinen asia, ja eiköhän sitä tässä kuitenkin tule jonkunlainen projekti viritettyä kunhan on aikaa...

Mp3-soittimen akku vihoittelee raivostuttavalla tavalla. Nyt mä taidan oikeesti haluta sen iPodin...sellanen yhden tai kahden gigan Nano olis ihan eri hieno. Synttäritkin lähenee...Kyllä sitten kelpais pumpata rautaa raivokkaiden sävelten säestellessä painojen hilpeää kilahtelukonserttia.

ei juuri mitään

Oltiin keskiviikkona todistamassa Suskin "15 seconds of fame" -hetkeä, eli kauppiksen speksiä. Ihan mainio tekele se kyllä oli. Mitä nyt voin yhteensä kaksi speksiä nähneenä vertailla...sanoisin silti, että tää oli parempi kuin se toinen näkemäni (teekkarien). Käsikirjoittajat olivat olleet melko liekeissä, näyttelijät saivat keksittyä pari ihan älyttömän hyvää omstarttia (siis speksiperinteen mukaista impropätkää) ja biisitkin olivat just jees. Jee jee, kaikki siis katsomaan superspeksiä!

Oon saanut itseäni vähän niskasta kiinni "terveemmän elämän" suhteen ja rautaa on taas pumpattu. Hyvin toi parin viikon breikki vaan tuppaa tuntumaan kun paikat väsyy ihan liian nopeesti. Eiköhän tässä silti kesäkuntoon vielä päästä.

Suomen curlingjoukkueen menestys olympiaadeissa on jotenkin kierosti todella hauska juttu. Jos ne vielä sen kullankin vievät niin Markku "Matti Vanhanen" Uusipaavalniemestä tulee kunnon koko kansan ikoni. Huvittavaa on tietty se, että eihän se mies ole yhtään perinteisen mediaseksikkään urheilusankarin näköinen, pikemminkin perus perheenisä. Tän päivän Nyt-liitteessä oli lista Markun saavutuksista. Ilmeisesti toi sukunimihirviö on Suomen pisin välimerkitön sukunimi. Go Markku!

nerokasta poppia

ohoi!.

maanantaisessa hallituksen kokouksessa erä fuksitoveri lipsautti jonkun kommentin omasta blogistaan. Uteliaana luonteena selvitin sitten osoitteen ja ryhdyin lueskelemaan. Jotenkin ihan suunnattoman kiinnostavaa lukea blogia, jonka kirjoittajan tuntee jotenkuten, muttei kovin hyvin, entuudestaan. Blogissakin kun voi näyttää itsestään aika eri puolia kuin sitten livenä.

viime päivinä on tullut luettua Shakespearea olan takaa, pari herran tuotannon ympärillä pyörivää kurssia pitävät siitä huolen. Eli yleissivistys täältä tullaan (kesti jonkun aikaa kirjoittaa toi yleissivistys-sana, joten ei se ehkä ihan niin helppoa ole).

Nyt ei pysty muuta kun euforisoimaan, postista tipahti Egotripin hartaasti odotettu uusi levy. Ja tämähän on silkkaa aurinkoa, pop-helmeä toisensa perään tänne helmikuun kylmyyteen. Lisäbonuksena viime kesän keikoilla mieleen painuneet uudet biisit tuovat kunnon annoksen kesää, kun vaan miettii niitä paikkoja missä nuita biisejä viime kesänä kuuli...provinssi...ruisrock...tavastialla heinäkuussa. Ihan kun tohon cd:n pintaan ois tarttunut joku pikku palanen viime kesästä, joka nyt hyökkää uudestaan korvista sisään kajareiden johdattamana. Bueno...Nyt se kesä vois tulla, mutta ei liian nopeesti. Ettei se oo sitten ohi.

sana viikonvaihteeksi

Hei vaan, hei, rakas yleisö. Tämäkin viikko alkaa olla taas aika nähty, mutta eiköhän kruunata se vielä riehakkaalla illaanvietolla tänään? ...

Olin keskiviikkona hankkimassa uusia kokemuksia, kun Suskin äiti pyysi mua toimimaan vapaamuotoisena tulkkina jossain Hong Kong -kauppaseuran seminaarissa. Oli kyllä humanisti (jälleen) niin ulkona elementistään siellä pukuäijien joukossa, mutta mikäs siinä sokellellessa muutaman puheen ydinpointteja kahdelle kiinalaiselle. Mietin ennen kun vastasin suostuvani tohon hommaan, että oishan se helppo kieltäytyä mutta paras kun vaan aina yrittäisi mennä avoimin mielin mukaan tollasiin haasteisiin. Ja eihän se sitten ollutkaan niin maailmaa järisyttävä tapahtuma, ihan pienimuotoinen duuni vaan. Ja palkaksi kilahti 85 egen lahjakortti kirjallisuudenopiskelijan mekkaan eli Akateemiseen kirjkauppaan. Plaisir!

Käännöshumua on ollut ilmassa myös mahd. kesätyön suhteen (kiitos näin blogin välityksellä Laurille, että toimit puskaradiona ja mainostit kääntäjän"taitojani".) Kyseessä siis mahdollisesti uusi kesäinen käännösprojekti ja mikäs sen parempaa. Omalle työskentelyrytmilleni se oli ainakin viime kesänä parasta mahdollista hommaa. Tällä kertaa on kyse musikaalista, joka tietty on ihan eri tasolla vaativa duuni kuin väikkärin kääntäminen. Mitenkäs käännät jotkut kimurantit biisilyriikat sulavaksi enklanniksi?? Toivotaan vaan, että rahoitus tälle musikaalihankkeelle järjestyy. Pitää myös mahdollisesti kääntää pari palaa jo etukäteen, näytteeksi. Vähän jänskättää, mutta tämäkin on kyllä ihan hyödyllinen haaste...

Eilen juhlittiin Taitun eli taiteiden tutkimuksen laitoksen kemuissa. Ihan ok pirskeet, mutta vähän v*tutti jäädä pyörimään sinne vielä yömyöhällä koska ainejärjestöllämme oli siivousnakki. Lähdin sitten kuitenkin ennen loppua, koska en yksinkertaisesti jaksanut enää seisoskella siellä. Ja bilevastaavamme vakuuttelivat, etten ole ihan paska jätkä vaikka lupailin alunperin jääväni siivoamaan. Mutta onhan tuo aika kakkamaista, joo. Minkäs sitä itselleen voi.

Goomilta tarttui mukaan PMMP -muotoinen musiikillinen herätys. Ostin levyn Suskille ystävänpäivälahjaksi ja fiilistelin sillä juuri. Ihan mahtava kiekko, eikä yhtään sen tyylinen kuin luulisi joidenkin rallatusten perusteella. Päästetään nyt vaikka sisäinen kriitikko valloilleen ja kehutaan levyn kiinnostavia sanoituksia, musiikillista moniuloitteisuutta, mainioita melodioita ja sitä, että siinä bändin otteessa on melkoisesti munaa. Ihqja tyttöjä.

kateissa tv:n ääressä

Viikonloppu meni hujauksessa, kiitos kenties maailman addiktoivimman tv-sarjan. Kyseessä on siis (tietenkin) Lost. Jokin korkeampi voima ohjasi perjantaina askeleeni kauppaan ostamaan ykköskauden boxin ja viikonlopun jälkeen vain kolme jaksoa on katsomatta (ja silmät janoavat niitä, voi kuinka paljon ne janoavatkaan!). Sarja ei kerran viikossa katsottuna (ja miljardilla mainoksella paisutettuna) hirveästi napannut, mutta pitää myöntää, että putkeen katsottuna siinä on ihan älytön draivi. Parin jakson jälkeen jää aivan koukkuun ja juuri kun on päättänyt mennä nukkumaan tulee sitä kuitenkin mumistua "jos vielä yks katottais?". Eikös joku jossain kirjassa juuri sanonut, että nykyajan tv-sarjojen katsominen on aivotoiminnan kannalta kehittävämpää kuin ennen? Viikonloppu ei siis ollut ihan hukkaanheitettyä aikaa?

Yksi ihan kiva kuriositeetti Lostissa löytyy parin henkilön nimistä. Kun saarella majailevat sekä John Locke että Rousseau, täytyy myöntää, että tekijöillä on jotain hajua asioista. Oikeudenmukaista hallintoa ja kansalaisyhteiskuntaa lienee vaan vähän vaikea järjestää tuolla kärpästen herran maastossa. Ehkä se on se Rousseaun "paluu luontoon"?

Äsken olin taas koulussa, hipheijaa. Pienryhmän (se sama, jota olen jo aiemmin kommentoinut) opetusmetodit ovat vähän...outoja. Tänään oltiin melkein koko 75 min. tietokilpailua "löydä alluusio". Nii-in...koulu mikä koulu.

päivä amisten paratiisissa

Olin tänään retkellä vieraaseen maailmaan...eli siis Laurin seurana messukeskuksen moottoripyörämessuilla. Humanisti oli todella ulkona elementistään, mutta se sisällä piilevä sosiologi (eli sössölogi) kyllä heräsi, kun katseli vähän millasta porukkaa siellä näytteilleasettajien luona ramppasi. Ilmeisesti eri merkeillä on vähän oman tyylisensä yleisö. Harley Davidsonien kiiltelevä kromi oli ihan pelkkää kitschiä ja houkutteli näköjään enemmän "mc saimaa" -tyyppisien kerhojen porukkaa. Jotkut toiset, niinkuin BMW sitten keräsivätkin ympärilleen "tavallisemman" oloisia harrastajia. Aika paljon likaisia miehiä löytyi myös, sillä yleisömassasta muotoutuneen ringin keskeltä löytyi melkein joka kulmassa 1 tai jopa 2 ihqua mallityttöä prätkän selästä keimailemasta. Ja salamavalot vaan välkkyivät. Aika miesvoittoista se yleisö myös oli. Naisia tuntui olevan vain mukaan pakotettuina tai sitten ihan aidosta kiinnostuksesta. Jälkimmäiset vaikuttivat kyllä olevan sellaisia rääväsuu-mekaanikkoja kaikki. Jep jep, elitistinen tyypittely on in.

Myöhemmin, kun oltiin Kynsilaukassa syömässä tulin miettineeksi, että armaalla kotiseudullani eli siis siinä meidän kahdeksan talon kommuunintapaisessa on kyllä asunut ja asuu yhä aika ihme porukkaa. Ihan selkeä romaanin aihe siinä...Kuulitte sen ensin täältä.

humanistin viikonloppu = kirjallisuutta ja muuta kulttuuria

Harrastettiin juuri vähän perjantai-illan kulttuuria. Eli oltiin katsomassa Akseli ensemblen Ranta Kulttuuritehdas Korjaamolla. Aika hieno pläjäys se kyllä kieltämättä oli. Puhuttiin heti näytelmän jälkeen Suskin kanssa, että vaikea tosin lähteä kuvailemaan, että miksi se oli niin hyvä. Käsis koostui pitkälti abstraktien ja "kaiken kattavien" aiheiden pohtimisesta, eli jonkun osaamattomamman ryhmän käsissä koko showsta olisi voinut tulla pelkkä latteuksien kavalkadi. Tämä kuitenkin toimi mainiosti ja pieneen tilaan esitys loi todella intiimin ja käsinkosketeltavan tunnelman. Näköjään tänäkin päivänä voi siis tehdä karuun lavastukseen ja aika avonaiseen käsikseen perustuvan näytelmän, jossa puhutaan rakkaudesta, kuolemasta ja muusta mukavasta, ja saada yleisön suosio osakseen. Ehkä osasyynä on se, että Akselin porukka koostuu tunnetuista näyttelijöistä, joista tosin moni on tunnetumpi elokuvista kuin lavalta. Tunnetut näyttelijät ei kuitenkaan ole yhtä kuin hieno teatterikokemus, joten oli tässä Rannassa sisältöä vaikka muille jakaa. Kyllä tälle siis ehdottomasti "suosittelen lämpimälsti" -leima lähtee. Jokin kertoo, että tuo näytelmä kaivaa oman soppensa myös tuonne pään sisään ja jää sinne asustelemaan.

Viikonloppuna eli huomenna ja ylihuomenna pitäisi vähän kirjoitella. Norsunluukauppiaiden melskettä kuumimmassa Afrikassa, eli Conradin Pimeyden sydän laitetaan runopojan syyniin, eikä se sen polttavan suurennuslasin alta pääse pois ennen kuin suostuu ruokkimaan esseetä, joka siitä olisi tarkoitus kokata. Toivon mukaan osuu myös opettajan makunystyröihin.

Maanantaina olen sitten takinkääntäjähumanisti ja lähden Goomille. Kivaa voi olla muutenkin kuin istumalla nenä kiinni kirjoissa, uskokaa tai älkää, humanistiveljet.