sunnuntaitilitystä huippuleffoista

Taas yksi pysähtynyt sunnuntai, mutta mikäs siinä. Oli kyllä kivaa eilen, kiitokset siitä kaikille paikalle ilmaantuneille katharsislaisille. Vittuilun ilmapiirikin oli taas ainejärjestöllemme ominainen; tätä mieltä on ainakin Heikki "piste" Kemppinen. No joo, saahan niille pisteille nauraa, mutta oli se miellyttävää huomata, että grillailu ja viinin lipitys onnistuu ilman, että joutuu huijaamaan dieetissä. Ja sitten mä voin joskus nauraa kaikkien muiden läskimahoille ja esitellä omaa pyykkilautavatsaani. Eikös niin?

On jostain syystä pulpahtanut esiin parissa eri keskustelussa erinäisiä ajatuksia mahtavista leffoista, siis sellaisista joita ei ole kuin muutama (ts. top 5-leffoja). Tässä olisi selvästi esseen aihio (huomaan muutenkin ajattelevani usein juttuja nimenomaan "esseiden aihioina"; taitaa olla sivuseikka, tuleeko niitä esseitä koskaan tehtyä). Ehkä aatosta voisi laajentaa myös musaan ja kirjoihin, mutta se ei kyllä välttämättä käänny niihin suoraan. On se kuitenkin aika eri juttu katsella kuin kuunnella tai lukea. Anyway, aihio on se, että kaikista parhaimpien leffojen kohdalla ei heti osaa sanoa, että juuri nähty pätkä on parasta ikinä. Pikemminkin tuntuu siltä, että on nähnyt jotain tosi suurta, muttei tiedä mitä. Näin siis ainakin itselläni. Voi kestää helposti monta kuukautta kunnes tajuaa, että on aina välillä kelaillut jonkin leffan (kuten nyt esim. huhtikuussa nähdyn Inland Empiren) kohtauksia päässään ja löytänyt niistä aina vaan jotain uutta. Ja sitten tajuaa, kuinka harvinaista se oikeastaan on. Parhaissa leffoissa (itselläni siis ainakin Blade Runner, Lost Highway, Dead Man, Lost in Translation, Eternal Sunshine of the Spotless Mind ja ehkä tuo edellä mainittu) itse leffa on ainoastaan ensimmäinen näytös, ja se toinen, tärkeämpi, tapahtuu pikku hiljaa pään sisällä. Oleellista on myös se, että leffassa voi olla virheitäkin. Esim. Blade Runnerin tarina on tietysti aika kökkö ja aukkoinen, mutta se ei silti vaikuta siihen jälkeen, jonka se joskus jätti.

Toinen asia on sitten se, että noita mahtileffoja ei halua pilata usealla katselukerralla. Tietysti tämä on myös sitä neuroottista varjelua, jota itse harrastan, mutta joskus on käynyt niinkin, että leffa (esim. Dead Man viime kesänä Orionissa) ei olekaan niin hyvä kuin muistin. Ja silti se pysyy listan kärkipäässä. Loppupäätelmä on siis se, että parhaat leffat ovat ainakin minulle parempia omassa päässä kuin telkkarissa tai valkokankaalla. Niissä on siis ytimensä lisäksi myös jotain keksittyä, jotain puuttuvaa ja jotain mikä ei ikinä selviä. Siis mahtavuutta.

Tuo katselemiskertojen välttely voi olla sama asia kuin se, etten ainakaan itse haluaisi ikinä tehdä mitään esseetä (tai esim. kandityötä tai gradua) kirjasta, josta todella välitän. Hitunenkin tietynlaista analyysia voi onnistua murentamaan kaiken sen, mikä kirjassa on kiinnostavaa, ja jättää jälkeensä vain tyhjän kuoren.

Kaikenlaista sitä liikkuu päässä näin sunnuntaisin. Ehkä palaan sohvannurkkaan Steven Hallin "Haitekstin" pariin. Vaikuttaa varsin lupaavalta opukselta.