Rakkautta ja Anarkiaa -raportti

Jepulis, 11 päivää Rakkautta ja Anarkiaa takana, 10 nähtyä leffaa ja ehkä jokin epätoivoinen yritys raapustaa niistä jotain tänne blogiin, että puolentoista viikon istumismaratonista jäisi jotain muutakin käteen kuin hämäriä muistikuvia.

Control (****½)

Onnistuin yllätyksekseni saamaan liput myös festarin odotettuun avausleffaan Joy Divisonista sekä nuorena kuolleesta laulajastaan Ian Curtisista. Sinänsä hauskaa, kun aiempina vuosina en ole edes yrittänyt päästä avausleffaan, niin nopeasti ne yleensä täyttyvät. Vaikka en mikään bändin fani olekaan, oli leffa etenkin henkilökuvana todella hieno, ymmärtävä sekä hallittu. Huumoriakin oli onneksi mukana, vaikka kyseessä on kaikkien synkistelijäbändien äiti. Vakuuttavasta ja tyylikkäästä kuvauksesta sekä ennen kaikkea erittäin hyvin tasapainotetusta 23-vuotiaan laulajan umpikuja-prosessin inhimillistämisestä (itsemurhaan ajautumista on harvoin kuvattu näin hyvin ja syyllisiä osoittelematta) lähes täydet pisteet.

Black Book (*****)

Paul Verhoevenin uusi sotaleffa räjäyttikin sitten potin jo tokana festaripäivänä. Todella kiinnostava ja vähän tunnettu aihe (ainakin omalta osaltani; kyseessä siis Hollannin vastarintaliike tokassa maailmansodassa), hyvät näyttelijät ja kaikkea muuta. Harvoin näkee leffaa joka on yhtä aikaa todella viihdyttävä seikkailuelokuva, musertava draama sekä uskomattoman kompleksisten moraalisten kysymysten tarkastelualusta. Sormia ei osoitella, vaikka ihmisyydestä sekä valtasuhteiden muutoksesta annetaankin melkoisen musta kuva. Leffassa on siis kaikkea kaikille, etsikäähän se käsiinne ja nauttikaa!


Joe Strummer: The Future is Unwritten (***½)

Kohtalaisen kiinnostava dokkari The Clashin legendaarisesta nokkamiehestä saa plussaa oivaltavasta teknisestä toteutuksesta sekä monista maukkaista leikkauksista. Loppua kohti ote kuitenkin löystyi, vaikka kyseessä saattoi toki olla myös aiheen sirpaloitumunen; Strummerin uraa on ehkä helpompi tarkastella Clash-kautena kuin 1980- ja 1990-lukujen sekavan soundtrack-työn ja päättömän harhailun läpi. Kaiken kaikkiaan tasainen ja kelpo dokkari.

The Pervert's Guide to Cinema (**½)

Lähestyin tätä elokuvan psykoanalyyttista tulkintapätkää pelonsekaisin tuntein; ko. metodi kun ei ole mielestäni niitä vahvimpia taiteiden tutkimuksen työkaluja. Karhumaisen Slavoj Zizekin (jonka esityksen tahatonta koomisuutta lisäsivät vahva itä-eurooppalainen aksentti sekä s-vika) oudot selitykset ja teoriat olivat etenkin joissain tapauksissa (David Lynchin leffat) oivaltavia, mutta 2 ja puoli tuntia sekavahkoa huttua falloksista, paskasta ja alitajunnasta osasi myös puuduttaa. Pointseja kuitenkin siitä viihdearvosta, joka lähes 50 klassikkoleffan klipeistä syntyi.

Reprise (***½)

Norjalainen kirjailijalupauksiin ja armottomiin fanittajiin keskittynyt nuorisokuvaus oli tietyssä määrin raikas ja hauska, mutta lopulta kuitenkin vähän tasapaksu ja ajoittain tylsä. Etenkin kahden päähenkilön äärimmäisen vakava suhtautuminen taiteen luomiseen ja taiteilijakulttiin tarjosi monia meheviä piikkejä ("Eihän meillä voi olla tyttöystäviä, kun sitten meistä ei voi tulla riippumattomia boheemikirjailijoita"), ja huomasi, että ohjaaja oli paneutunut tarkasti siihen maailmaan, jossa indie-rockia, runoutta ja vaikeita filosofisia tekstejä kuluttavat runopojat (ja miksei -tytötkin) elävät.

London to Brighton (**½)

Odotin enemmänkin Guy Ritchien pläjäysten tyylistä gangsterileffaa mutta sainkin yllättävän karun ja rankan kuvauksen katuelämästä. Leffa ei silti jotenkin toiminut edes "rankkana katudraamana" vaan lässähti jonnekin ammuskelun ja elämässä tehtyjen valintojen onton pohdiskelun välimaastoon. Hankala sanoa enempää...

Terror's Advocate (***)

Vähintäänkin epäilyttävästä asianajaja Jacques Verges'tä tehty dokkari oli pienoinen pettymys. Terroristeja, natsirikollisia ynnä muuta yhteiskunnan kermaa puolustanut (ja avoimesti kannattanut) lakimies vaikutti leffasta kirjoitetuissa jutuissa hahmolta, josta ei voi tehdä tylsää dokumenttia ja tuloksena oli silti yli kaksi tuntia hidastempoista ja oudon päämäärätöntä haahuilua, jota olisi voinut karsia ainakin puoli tuntia pois. Aina välillä esiin nostettiin kiinnostavia aiheita, jotka kuitenkin siivottiin nopeasti maton alle. Ehkä kyseessä on se, että olin itse kiinnostunut eri vaiheista ja puolista Verges'n toiminnassa kuin ohjaaja. Ota siitä sitten selvää.


2 päivää Pariisissa (****)

Positiivinen yllätys. Odotin enemmän vähäeleistä matkadraamaa tyyliin Richard Linklaterin "Rakkautta ennen..." -leffat, mutta Delpyn leffa olikin aidosti aivan pirun hauska kuvaus parisuhteen ongelmista sekä kulttuurisista stereotyypeistä. Loppupuolella oli kuitenkin havaittavissa pientä laahaamista; ehkä se draaman "pakollinen kriisi" oli rakenteellisesti hankalampi ujuttaa leffaan, joka kuitenkin nojasi enemmän nauruihin kuin kyyneliin? Silti: mainio leffa ja mainio yllätys.

Sinä elävä (***½)

Roy Anderssonin uusi leffa aiheutti pisteytyksen suhteen päänvaivaa. Teatterissa se oli monin paikoin tylsä ja puuduttava; nyt jälkeen päin mietittynä se tuntuu kokonaisuutena paljon vahvemmalta kuin osat antoivat ymmärtää. Erikoinen leffa, jossa siis omat hyvät ja huonot puolensa. Anderssonin tyyli (lakoninen dialogi ja näyttelijätyö, liikkumaton kamera) lienevät monille tuttuja takavuosien Arla-mainoksista. Uudessa leffassa meininki on samaa, joskaan vaikutus ei ole yhtä kova kuin miehen aiemmassa leffassa Toisen kerroksen lauluja. Anderssonin omaleimaisuus (ja ainakin oma kiinnostukseni) kumpuaa siitä, että vaikka leffan sävy oli pessimistinen ja ihmiskuntaan pettynyt, näkyi rivien välistä selvästi toivo muutoksesta, sekä niistä harvoista hetkistä, jolloin ihmisten välille virittyy jotain aitoa läheisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sävy ei siis ole yksinomaan kriittinen, joka lisää monitulkintaisuutta huomattavasti.

Home - Sigur Ros (*****)

Tätä on täysin mahdoton arvioida millään objektiivisilla "huippuleffan" kriteereillä. Kyseessä oli ainutlaatuinen tilaisuus, jossa bändi soitti akustisesti pari biisiä, Rexin uskomaton äänentoisto oli todella huipussaan, Islanti ei ole koskaan näyttänyt kauniimmalta, yleisö on harvoin ollut yhtä hartaasti hiljaa jne. jne. Leffassa kuvatut uniikit keikkapaikat olivat aivan mielettömiä (hylättyjä tehtaita yms.), biisit huippuja (en ollut onneksi kuunnellut levyjä aikoihin) ja kokemus muutenkin kuin olisi ollut keikalla tai suunnilleen käynyt läpi jonkin uskonnollisen hurmoksen. Lopun mekkalassa ja valojen välkkeessä pulssi hakkasi täysillä ja vaikka se musa oli aivan saatanan kovalla tuntui se silti ainoalta oikealta tavalta kokea Sigur Ros. Tämä oli jotain todella hienoa: tajunnan räjäyttävä kokemus, eli ansiokas päätös leffafestareiden kuninkaalle.

Kyllähän se nyt oli hyvä...

Olen jo pidempään meuhkannut vanhojen "oikeiden" Simpsonien (ts. 1990-luvun puolessa välissä alunperin esitetyt) paremmuudesta verrattuna nykyisiin, n:nnen kauden väännöksiin. Pysyn kyllä edelleen tässä kannassa, vaikka myönnän myös, että nostalgialla on tässä varmasti hyvin suuri osa. Silti vaikuttaa siltä, että sarjan yleinen huumori on jollain tavalla muuttunut "tyhmemmäksi" ja karummaksi. Tästä syystä olikin mukava yllätys, että eilen nähty Simpsons movie oli niinkin hyvä.

Voin kuvitella, että leffan tekijäjoukko on ollut pienehkön paineen alla, sillä 80 minuutin leffa vaatii niin totaalisesti erillaisen dramatiikan kuin 20 minuutin jakso. Tässä oli kuitenkin mielestäni onnistuttu mainiosti: paljon hyviä vitsejä, sekä aidosti liikuttavia vakavampia hetkiä. Erityisen herkullisia olivat muutamat ajankohtaisiin aiheisiin viittaavat töytäisyt (Intelligent Design -kiista, NSA:n salakuuntelut, ilmastonmuutos). Ilmastonmuutos oli tietenkin hauskalla tavalla esillä koko perusjuonessa, ja tässä onnistuttiin jopa ilman yletöntä saarnaamista. Eihän siinä voi myöskään muuta kuin nauraa kun Ned Flanders näkee myrkyllisessä järvessä uineen, satasilmäiseksi muuttuneen oravan ja sanoo "Thank you lord for this intelligent design!". Tai kun Bart tutkii junassa muiden matkustajien laukkuja, laittaa rintaliivit päähänsä hiiren korviksi ja sanoo "I am the mascot of an evil company". Heh, Disney-vitsit toimivat aina...


Kaiken kaikkiaan mainio saavutus. Ei täydellinen, mutta ei se nyt ihan oikeasti olisi voinut vastata niitä odotuksia, joita jo melkein 20 vuotta sarjaa katselleilla faneilla oli. Maino leffa, menkää katsomaan ellette ole jo sitä tehnyt.

DVD-repsahdus

Eilen sitten murtui pitkään voimassa ollut DVD:iden ostokielto, jonka olin langettanut huomattuani miten vähän niitä oman hyllyn leffoja tuleekaan katseltua. Puolustan kuitenkin leffojen omistamista etenkin silloin kun on kyse suosikeista, tai potentiaalisesti tuohon ylvääseen joukkoon nousevista tekeleistä. Anttilan alesta tarttui siis mukaan kaksi uudehkoa leffaa, jotka molemmat on vaiettu lähestulkoon kuoliaaksi: Darren Aronofskyn The Fountain sekä Michel Gondryn Science of Sleep. Näin tuon jälkimmäisen viime vuoden Rakkautta ja Anarkiaa -festareilla, jossa se vakuutti vaikka tekstien kanssa olikin jotain häikkää, eikä ahkerasti puhutusta ranskasta siis aina saanut oikein tolkkua. En edes ollut tajunnut, että pätkä olisi DVD:llä, saati sitten alessa.

The Fountain on vielä kiinnostavampi tapaus. Unelmien sielunmessun ohjaajan uutuus, jota tehtiin eeppisissä merkeissä pitkään ja hartaasti. Ilmeisesti alunperin Brad Pittin ja Cate Blanchettin piti näytellä pääosaa. Hanke kuitenkin kariutui, mutta myöhemmin Aronofsky sai leffansa valmiiksi, eri näyttelijöillä (Hugh Jackman ja Rachel Weisz) sekä 40 miljoonaa dollaria pienemmällä budjetilla. Suomessa leffa oli levityksessä vain Cinema Mondon kautta, Kino Engeliin piilotettuna, vailla suomi-tekstejä. Ilmeisesti se on ollut kaupallinen floppi muutenkin. Eikä mikään ihme. Ei se silti huono ole, ja vaatii varmasti vielä usean katselukerran, on se nääs sen verran omalaatuinen tekele. Jos on mahdollista tehdä pienimuotoinen eepos, on Aronofsky nyt tehnyt sen. Tarina, ja etenkin rajaus, on koko ajan sama kuin maailman eeppisimmässä toimintaleffassa (ilmeisesti leffan piti alun perin olla enemmän tällainen), mutta lopulta se ei olekaan muuta kuin pieni tarina ihmisistä ja kuolemasta. Todella hämmentävää, sanon minä. Vaikka tietyt new age -elementit jättivät ainakin ensikatselulla kylmäksi, on The Fountain sen verran kaunis leffa, että saa suositukset, outoudestaan huolimatta (tai ehkä siitä johtuen?). On myös varmasti lupaava merkki, että leffa jäi kummittelemaan pääkoppaan samalla lailla kuin useat kaikkien aikojen suosikeiksi nousseet.

Totisesti, nämä leffat on kiva omistaa. Piakkoin kokoelman pitäisi karttua Amazonista tilatulla Inland Empirella (90 minuuttia poistettuja kohtauksia!), jonka jälkeen voikin taas ryhtyä DVD-askeesiin.

sunnuntaitilitystä huippuleffoista

Taas yksi pysähtynyt sunnuntai, mutta mikäs siinä. Oli kyllä kivaa eilen, kiitokset siitä kaikille paikalle ilmaantuneille katharsislaisille. Vittuilun ilmapiirikin oli taas ainejärjestöllemme ominainen; tätä mieltä on ainakin Heikki "piste" Kemppinen. No joo, saahan niille pisteille nauraa, mutta oli se miellyttävää huomata, että grillailu ja viinin lipitys onnistuu ilman, että joutuu huijaamaan dieetissä. Ja sitten mä voin joskus nauraa kaikkien muiden läskimahoille ja esitellä omaa pyykkilautavatsaani. Eikös niin?

On jostain syystä pulpahtanut esiin parissa eri keskustelussa erinäisiä ajatuksia mahtavista leffoista, siis sellaisista joita ei ole kuin muutama (ts. top 5-leffoja). Tässä olisi selvästi esseen aihio (huomaan muutenkin ajattelevani usein juttuja nimenomaan "esseiden aihioina"; taitaa olla sivuseikka, tuleeko niitä esseitä koskaan tehtyä). Ehkä aatosta voisi laajentaa myös musaan ja kirjoihin, mutta se ei kyllä välttämättä käänny niihin suoraan. On se kuitenkin aika eri juttu katsella kuin kuunnella tai lukea. Anyway, aihio on se, että kaikista parhaimpien leffojen kohdalla ei heti osaa sanoa, että juuri nähty pätkä on parasta ikinä. Pikemminkin tuntuu siltä, että on nähnyt jotain tosi suurta, muttei tiedä mitä. Näin siis ainakin itselläni. Voi kestää helposti monta kuukautta kunnes tajuaa, että on aina välillä kelaillut jonkin leffan (kuten nyt esim. huhtikuussa nähdyn Inland Empiren) kohtauksia päässään ja löytänyt niistä aina vaan jotain uutta. Ja sitten tajuaa, kuinka harvinaista se oikeastaan on. Parhaissa leffoissa (itselläni siis ainakin Blade Runner, Lost Highway, Dead Man, Lost in Translation, Eternal Sunshine of the Spotless Mind ja ehkä tuo edellä mainittu) itse leffa on ainoastaan ensimmäinen näytös, ja se toinen, tärkeämpi, tapahtuu pikku hiljaa pään sisällä. Oleellista on myös se, että leffassa voi olla virheitäkin. Esim. Blade Runnerin tarina on tietysti aika kökkö ja aukkoinen, mutta se ei silti vaikuta siihen jälkeen, jonka se joskus jätti.

Toinen asia on sitten se, että noita mahtileffoja ei halua pilata usealla katselukerralla. Tietysti tämä on myös sitä neuroottista varjelua, jota itse harrastan, mutta joskus on käynyt niinkin, että leffa (esim. Dead Man viime kesänä Orionissa) ei olekaan niin hyvä kuin muistin. Ja silti se pysyy listan kärkipäässä. Loppupäätelmä on siis se, että parhaat leffat ovat ainakin minulle parempia omassa päässä kuin telkkarissa tai valkokankaalla. Niissä on siis ytimensä lisäksi myös jotain keksittyä, jotain puuttuvaa ja jotain mikä ei ikinä selviä. Siis mahtavuutta.

Tuo katselemiskertojen välttely voi olla sama asia kuin se, etten ainakaan itse haluaisi ikinä tehdä mitään esseetä (tai esim. kandityötä tai gradua) kirjasta, josta todella välitän. Hitunenkin tietynlaista analyysia voi onnistua murentamaan kaiken sen, mikä kirjassa on kiinnostavaa, ja jättää jälkeensä vain tyhjän kuoren.

Kaikenlaista sitä liikkuu päässä näin sunnuntaisin. Ehkä palaan sohvannurkkaan Steven Hallin "Haitekstin" pariin. Vaikuttaa varsin lupaavalta opukselta.

7 minutes of Horatio Caine/David Caruso one-liners

Vielä toinen

Puskuri: Suomen Paras Nuori Kuski 2007 finaali

Vähän hupia sunnuntain ratoksi. Tästä oli muistaakseni puhe eilen...

Death Proof

Treffasin pitkästä aikaa vanhaa kunnon Ryhästä, ja mentiinkin sitten katsastamaan Death Proof aiemmin harkitsemamme Inland Empiren sijasta. Ja olihan se ihan helvetin hyvä. Olin alkuun vähän skeptinen siitä, voiko Tarantino ovelasti väistää kaiken leffaan kohdistuvan kritiikin vetoamalla sen tarkoitukseen: "sehän on 'paskaleffa', eihän sen edes kuulu olla hyvä missään perinteisessä mielessä". Ehkä tämä oli vähän tyhmä käsitys, mutta näin kuitenkin ajattelin. Totuus (absoluuttinen ja ehdoton) on kuitenkin se, ettei Death Proof ole millään lailla välityö tai hengähdystauko, vaan jälleen kerran aivan pirun viihdyttävä ja todella tyylikäs kaksituntinen niille, joille T:n tyyli uppoaa. Leffan naisstarat saattavat häpeään käsitteen "Girl Power" ja musat ovat ehkä parasta ikinä. Hankkikaa se soundtrack! Onhan se tietenkin ironista, että leffaan, joka on kunnianosoitus 1970-luvulla kengännauhabudjeteilla tehdyille törkypätkille, on varmasti satsattu aivan pirusti rahaa, jotta kaikki "tehosteet" (filmikelan pätkimiset, värien häviämiset ym.) on saatu autenttisen näköiseksi. Mutta mikäpä siinä, kun tulos on näin hyvä. Ehkä myöhemmin lisää; jotain voisi rykiä myös em. Inland Empiresta, joka vaikuttaa olleen tosiaan pirullisen kova kokemus, nyt kun sitä miettii 3 kk katsomisen jälkeen. Niin ne kuningasleffat vaan hautautuvat johonkin pään sisään ja jatkavat siellä metelöintiään...

Pappa, jag vill ha en båt!

huhhuh...takaisin kotona viikon mittaisen purjehduksen jälkeen, ja voi että kun on kova reissukrapula. Saatiin siis junailtua mut mukaan Suskin partiopurjehdukselle Turusta Espooseen ja oli kyllä aivan mahtava reissu. Reitillä Turku-Nauvo-Jurmo-Björkö-Kasnäs-Hanko-Skedö-Inkoo-Lähteelä-Espoo ehti nähdä mielettömän erilaisia paikkoja ja saatiinpahan kokea myös koko purjehdussäiden skaala. Onneksemme säät kuitenkin pysyivät pitkälti siellä auringossa, eikä sadetta tullut kunnolla kuin lähtöpäivänä. Silmät aukesi ihan totaalisesti siihen miten upeeta ja rentouttavaa purjehtiminen voi olla, ja tuntui tosiaan palkitsevalta oppia kaikenlaisia uusia juttuja solmuista purjeiden nostamiseen. Rentouttavaa se oli siinä mielessä, että oli jotenkin aivan totaalisesti irti arjesta; paljon enemmän kuin millään mökkireissulla. On se vähän eri juttu "stressailla" sitä, pitääkö sitä isopurjeen köyttä nyt kiristää kuin huokailla tekemättömien töiden perään. Siis: iso hurraa purjehdukselle, tuolle elämäntavoista jaloimmalle! Kiitokset Suskille upeasta mahdollisuuden tarjoamisesta sekä muillekin matkakumppaneille, erityisesti superosaavalle kipparillemme Henulle. Voi voi, kun voisikin lähteä heti uudestaan...

Uusi viimeinen postaus

...ja blogi nousee jälleen kerran tuhkasta. Voi sinä uljas feenix-lintu, kuinka monta kertaa teetkään ikuiselta vaikuttavan paluusi, joka loppuukin sitten sen yhden postauksen jälkeen. Ei vaiskaan, vaikka tuntuukin kyllä, että viimeiset postaukset ovat kaikki alkaneet vuodatuksella: "pitäisi tätäkin yrittää kirjoittaa". No nytpähän sitten kirjoitan, sillä blogit ovat tuntuneet osuneen tiukasti ajanhermoon nimeltä mainitsemattomien katharsislaisten keskuudessa. Tiedätte, keitä olette, senkin humanistit.

Nythän on kesä, eli kaikki on aika kivasti ja elämä muutenkin fantsuu (oltiin viime lauantaina DTM:ssä, eli olen nyt virallisesti yksi sateenkaari-ihmisistä). Suski on Barcelonassa eikä mulle luvattuja käännöstöitä olekaan vielä ilmaantunut, eli päivät kuluvat kuntoillessa ja katsellessa digiboxille kertyneiltä rainoja. Pitääkö joka ikinen edes hilkun verran kiinnostavalta vaikuttava leffa tai dokumentti AINA nauhoittaa, pitääkö?! Vastaushan kuuluu: pitää. Ja ne pitää myös katsoa. Tosta kuntoilusta pitää muuten mainostaa, että pyöräily on ihan mahtava keksintö. Glooriaa tuolle mainiolle matkakumppanille! Viime päivinä on sattunut näkemään myös pari tosi hyvää leffaa. Mysterious Skin sekä The Prestige vakuuttivat. Tuo ensiksi mainittu aiheutti tosin vähän hämmennystä, sillä siinä Kolmas kivi auringosta -sarjan viaton teinipoika näyttelee vanhempia miehiä rassailevaa teinihuoraa. Eli näin. Kesän jatkoja!