Rakkautta ja Anarkiaa -raportti

Jepulis, 11 päivää Rakkautta ja Anarkiaa takana, 10 nähtyä leffaa ja ehkä jokin epätoivoinen yritys raapustaa niistä jotain tänne blogiin, että puolentoista viikon istumismaratonista jäisi jotain muutakin käteen kuin hämäriä muistikuvia.

Control (****½)

Onnistuin yllätyksekseni saamaan liput myös festarin odotettuun avausleffaan Joy Divisonista sekä nuorena kuolleesta laulajastaan Ian Curtisista. Sinänsä hauskaa, kun aiempina vuosina en ole edes yrittänyt päästä avausleffaan, niin nopeasti ne yleensä täyttyvät. Vaikka en mikään bändin fani olekaan, oli leffa etenkin henkilökuvana todella hieno, ymmärtävä sekä hallittu. Huumoriakin oli onneksi mukana, vaikka kyseessä on kaikkien synkistelijäbändien äiti. Vakuuttavasta ja tyylikkäästä kuvauksesta sekä ennen kaikkea erittäin hyvin tasapainotetusta 23-vuotiaan laulajan umpikuja-prosessin inhimillistämisestä (itsemurhaan ajautumista on harvoin kuvattu näin hyvin ja syyllisiä osoittelematta) lähes täydet pisteet.

Black Book (*****)

Paul Verhoevenin uusi sotaleffa räjäyttikin sitten potin jo tokana festaripäivänä. Todella kiinnostava ja vähän tunnettu aihe (ainakin omalta osaltani; kyseessä siis Hollannin vastarintaliike tokassa maailmansodassa), hyvät näyttelijät ja kaikkea muuta. Harvoin näkee leffaa joka on yhtä aikaa todella viihdyttävä seikkailuelokuva, musertava draama sekä uskomattoman kompleksisten moraalisten kysymysten tarkastelualusta. Sormia ei osoitella, vaikka ihmisyydestä sekä valtasuhteiden muutoksesta annetaankin melkoisen musta kuva. Leffassa on siis kaikkea kaikille, etsikäähän se käsiinne ja nauttikaa!


Joe Strummer: The Future is Unwritten (***½)

Kohtalaisen kiinnostava dokkari The Clashin legendaarisesta nokkamiehestä saa plussaa oivaltavasta teknisestä toteutuksesta sekä monista maukkaista leikkauksista. Loppua kohti ote kuitenkin löystyi, vaikka kyseessä saattoi toki olla myös aiheen sirpaloitumunen; Strummerin uraa on ehkä helpompi tarkastella Clash-kautena kuin 1980- ja 1990-lukujen sekavan soundtrack-työn ja päättömän harhailun läpi. Kaiken kaikkiaan tasainen ja kelpo dokkari.

The Pervert's Guide to Cinema (**½)

Lähestyin tätä elokuvan psykoanalyyttista tulkintapätkää pelonsekaisin tuntein; ko. metodi kun ei ole mielestäni niitä vahvimpia taiteiden tutkimuksen työkaluja. Karhumaisen Slavoj Zizekin (jonka esityksen tahatonta koomisuutta lisäsivät vahva itä-eurooppalainen aksentti sekä s-vika) oudot selitykset ja teoriat olivat etenkin joissain tapauksissa (David Lynchin leffat) oivaltavia, mutta 2 ja puoli tuntia sekavahkoa huttua falloksista, paskasta ja alitajunnasta osasi myös puuduttaa. Pointseja kuitenkin siitä viihdearvosta, joka lähes 50 klassikkoleffan klipeistä syntyi.

Reprise (***½)

Norjalainen kirjailijalupauksiin ja armottomiin fanittajiin keskittynyt nuorisokuvaus oli tietyssä määrin raikas ja hauska, mutta lopulta kuitenkin vähän tasapaksu ja ajoittain tylsä. Etenkin kahden päähenkilön äärimmäisen vakava suhtautuminen taiteen luomiseen ja taiteilijakulttiin tarjosi monia meheviä piikkejä ("Eihän meillä voi olla tyttöystäviä, kun sitten meistä ei voi tulla riippumattomia boheemikirjailijoita"), ja huomasi, että ohjaaja oli paneutunut tarkasti siihen maailmaan, jossa indie-rockia, runoutta ja vaikeita filosofisia tekstejä kuluttavat runopojat (ja miksei -tytötkin) elävät.

London to Brighton (**½)

Odotin enemmänkin Guy Ritchien pläjäysten tyylistä gangsterileffaa mutta sainkin yllättävän karun ja rankan kuvauksen katuelämästä. Leffa ei silti jotenkin toiminut edes "rankkana katudraamana" vaan lässähti jonnekin ammuskelun ja elämässä tehtyjen valintojen onton pohdiskelun välimaastoon. Hankala sanoa enempää...

Terror's Advocate (***)

Vähintäänkin epäilyttävästä asianajaja Jacques Verges'tä tehty dokkari oli pienoinen pettymys. Terroristeja, natsirikollisia ynnä muuta yhteiskunnan kermaa puolustanut (ja avoimesti kannattanut) lakimies vaikutti leffasta kirjoitetuissa jutuissa hahmolta, josta ei voi tehdä tylsää dokumenttia ja tuloksena oli silti yli kaksi tuntia hidastempoista ja oudon päämäärätöntä haahuilua, jota olisi voinut karsia ainakin puoli tuntia pois. Aina välillä esiin nostettiin kiinnostavia aiheita, jotka kuitenkin siivottiin nopeasti maton alle. Ehkä kyseessä on se, että olin itse kiinnostunut eri vaiheista ja puolista Verges'n toiminnassa kuin ohjaaja. Ota siitä sitten selvää.


2 päivää Pariisissa (****)

Positiivinen yllätys. Odotin enemmän vähäeleistä matkadraamaa tyyliin Richard Linklaterin "Rakkautta ennen..." -leffat, mutta Delpyn leffa olikin aidosti aivan pirun hauska kuvaus parisuhteen ongelmista sekä kulttuurisista stereotyypeistä. Loppupuolella oli kuitenkin havaittavissa pientä laahaamista; ehkä se draaman "pakollinen kriisi" oli rakenteellisesti hankalampi ujuttaa leffaan, joka kuitenkin nojasi enemmän nauruihin kuin kyyneliin? Silti: mainio leffa ja mainio yllätys.

Sinä elävä (***½)

Roy Anderssonin uusi leffa aiheutti pisteytyksen suhteen päänvaivaa. Teatterissa se oli monin paikoin tylsä ja puuduttava; nyt jälkeen päin mietittynä se tuntuu kokonaisuutena paljon vahvemmalta kuin osat antoivat ymmärtää. Erikoinen leffa, jossa siis omat hyvät ja huonot puolensa. Anderssonin tyyli (lakoninen dialogi ja näyttelijätyö, liikkumaton kamera) lienevät monille tuttuja takavuosien Arla-mainoksista. Uudessa leffassa meininki on samaa, joskaan vaikutus ei ole yhtä kova kuin miehen aiemmassa leffassa Toisen kerroksen lauluja. Anderssonin omaleimaisuus (ja ainakin oma kiinnostukseni) kumpuaa siitä, että vaikka leffan sävy oli pessimistinen ja ihmiskuntaan pettynyt, näkyi rivien välistä selvästi toivo muutoksesta, sekä niistä harvoista hetkistä, jolloin ihmisten välille virittyy jotain aitoa läheisyyttä ja yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sävy ei siis ole yksinomaan kriittinen, joka lisää monitulkintaisuutta huomattavasti.

Home - Sigur Ros (*****)

Tätä on täysin mahdoton arvioida millään objektiivisilla "huippuleffan" kriteereillä. Kyseessä oli ainutlaatuinen tilaisuus, jossa bändi soitti akustisesti pari biisiä, Rexin uskomaton äänentoisto oli todella huipussaan, Islanti ei ole koskaan näyttänyt kauniimmalta, yleisö on harvoin ollut yhtä hartaasti hiljaa jne. jne. Leffassa kuvatut uniikit keikkapaikat olivat aivan mielettömiä (hylättyjä tehtaita yms.), biisit huippuja (en ollut onneksi kuunnellut levyjä aikoihin) ja kokemus muutenkin kuin olisi ollut keikalla tai suunnilleen käynyt läpi jonkin uskonnollisen hurmoksen. Lopun mekkalassa ja valojen välkkeessä pulssi hakkasi täysillä ja vaikka se musa oli aivan saatanan kovalla tuntui se silti ainoalta oikealta tavalta kokea Sigur Ros. Tämä oli jotain todella hienoa: tajunnan räjäyttävä kokemus, eli ansiokas päätös leffafestareiden kuninkaalle.