runopoika on tuomittu juoksemaan tiedon perässä

Tämä poika on jo pitkään janonnut suuren suuria määriä tietoa. Kirjahylly kasvaa kovaa vauhtia ja aikaa, joka muuten menisi sohvalla lojumiseen on tullut yhä useammin tavaksi käyttää johonkin sivistävään. Välillä tiedon metsästys alkaa turhauttaa kun tajuaa, ettei kuitenkaan ehdi millään lukea kaikkea mitä "pitäisi". Silloin herää kysymys koko jahdin tärkeydestä. Jossain mielessä se voi olla alitajunnan syövereihin iskostunut humanistiperheen kasvatusjuttu: kirjojen lukeminen ei ole koskaan turhaa jne. Toisaalta, minkäänlaista elitismiä en tässä(kään) suhteessa suostu myöntämään. Mielestäni tiedon määrä ei ole missään nimessä asia, jolla edes voisi kohottaa itseään muiden yläpuolelle. Tai jos näin uskoo, ei selvästi ole keräillyt tarpeeksi sitä infoa =). Ehkä eri tieteen- ja taiteenalojen teosten kuluttamisen taustalla on pääsykoekirjassakin mainittu käsite objektiivinen tiedonintressi. Eli kaikki perustellaan vetoamalla tiedon arvoon sinänsä, eikä esim. mihinkään siitä saatavaan hyötyyn.

Oli miten oli, on vähän hämmentävää kuinka hyvin sitä viihtyy lukiessa kaiken maailman kirjoja. Lukukriteerit eivät kuitenkaan ole täysin olemattomat, sillä on (tietenkin) asioita joita en lainkaan osaa/ymmärrä, ja jotka siis aiheuttavat korkeintaan turhautumista ja (ainakin erinäisen kaveripalautteen perusteella) ylimielisen asenteen omaksumista. Näin siis asiat, joita ei itse hallitse, voi sivuuttaa vetoamalla siihen, ettei niillä ole mitään arvoa. Tällä ajatuksella ei varmasti saa kovin montaa kumppania.

Jep. Ei tässä muuta. Lukekaa lisää kirjoja, ihmiset! Omien lukutottumusten pohtiminen ajaa väkisinkin ajatuksen myös muihin. Miksi muut lukevat (tai eivät lue)? Tästähän saa tiukan ja saatanallisen suositun kyselynkin aikaiseksi. Vastaa 10 päivän sisällä ja voit voittaa yllätyspalkinnon...

Haaveilin eilen illalla juustokesteistä (punaviinin ja rypäleiden kera, tietty) ja pääsenkin toteuttamaan ne täällä iki-ihanassa residenssissäni jo tänä iltana. Mutta tuleeko ilta olemaan "meidän perheen" hulvaton gathering vai tiukkaa male bonding -aktiviteettia Antin kanssa? Aika näyttää...

unia ja itsevarmuutta

Näin viime yönä outoja unia. Siinä, jonka parhaiten muistan, olin hankkinut Tapiolan sijaan kämpän (tai ennemminkin mökin) jostain keskeltä tiheää metsää. Antti ihmetteli kovaan ääneen miten olin päätynyt sivistyksen ja kaiken muun elämän ulkopuolelle, ja olin itsekin hieman ihmeissäni. En kuitenkaan voinut myydä mökkiä, ja vaikka kävin katsomassa jotain Tapiolan asuntoa, tuntui ajatus kahden kämpän omistamisesta liian isolta. Kun sitten pidettiin tupareita ko. mökissä, ne jotka jäivät yöksi kammoksuivat sisään ulottunutta pakkasta (oli talvi) sekä katonrajassa lenteleviä lumihiutaleita. Eräs yliopiston lehtori (jonka blogia olen syystä tai toisesta jumiutunut seuraamaan päivittäin) tuli myös käymään ja kun kerroin hänelle olevani blogin ahkera lukija näin tyypin jälkeenpäin kirjoittavan läppäriinsä "kerrankin joku, jonka kanssa voi keskustella"...

Kyseenalaista toimintaa siis. Onko urbaani ympäristö jo nyt osoittautunut liian kovaksi palaksi Jorvaksen sysimetsissä varttuneelle luonnonlapselle? Herääminen oli toisaalta helpotus, ehdin jo unessa huolestua siitä, mitä sille kaikin puolin mainiolle Tapiolan kämpälle tapahtui. Ja täällähän minä tälläkin hetkellä istun.

Sitten aiheesta pääsykokeet, osa 2122434. Outo itsevarmuus on hyökännyt päälle nyt kun sain myös teoriakirjan toisen kerran luettua. Tuntuu siltä, että tietyt vaikeat käsitteet alkavat vasta nyt, vuoden opiskelun ja parin viikon kiihkeähkön lukemisen jälkeen avautumaan. Olen myös onnistunut (mielestäni) aika hyvin siirtämään jotain teoreettisia juttuja sen toisen kirjan, eli Sebaldin romaanin pohdintaan. Ehkä tämä tästä? Vai paljastuuko itsevarmuus varomattomaksi luottamukseksi? Palatkaa ruutujenne ääreen lähipäivinä kun tiedon perässä kyltymättömästi juokseva humanisti aloittanee jälleen uuden kierroksen kirjojen parissa!

Koenko olevani tyhjä arpa? - epämääräistä jorinaa epämääräisistä aiheista

Blogista tuntuu tulevan nyt enemmän lukupäiväkirja kuin päivittäisten rellestysten raapustuspaikka. Juuri nyt, kun pääsykokeet eivät hellitä otteestaan, tuntuu olennaiselta marista tänne kaikenlaisista kirjoja selaillessa syntyneistä aivoituksista ja jättää "muu maailma" taka-alalle. Onkohan se vaan joku omassa pienessä päässä kehitelty illuusio, että lukiessaan noita kirjoja täytyy omaksua (tai huomaa omaksuvansa?) erilainen persoona kuin esim. mantsuriassa istuessa? Hmm...nyt kun tuollaista tuli kirjoitettua niin rupesin väkisin miettimään päästänkö tietoisesti eri puolia itsestäni pinnalle lukutilanteessa sekä erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa. Tutkimattomia ovat identiteetin tiet...

Uuden kodin parveke on näinä alkavan kesän helleaamuina ihan kuin jokin hotelli etelässä. Lämpöä riittää ja jäinen limunaati kädessä kelpaa paistatella päivää. Aamupäivällä olin jälleen valmis heittämään romukoppaan koko kirjallisuudentutkimuksen, niin abstrakteilta ne asiat vaikuttivat kun Suski tenttasi teoriakirjan pointteja ja yritin epätoivoisesti selventää niitä sekä itselleni että ko. biksuissa olleelle naiselle. Kun huomaa pelkästään opetelleensa ulkoa epämääräisiä teorioita, joita pitäisi kokeessa osata soveltaa, syttyy väkisinkin pieniä aggression tunteia. Kun vielä omaan taidon hermostua erittäin nopeasti jos en osaa jotain...Nyt iltapäivällä teksti rupesikin taas maistumaan, mutta miksi niitä käsitteitä pitää olla niin paljon?

Motivaatio-ongelman ratkaisuna voisi olla se, että vaikka tuon pääsykokeen puiseva teoriakirja mustamaalaa kirjallisuudentutkimista, olivat kaikki viime lukukaudella ko. oppiaineessa käymäni kurssit edes jollain lailla mielenkiintoisia. Jotkut jopa todella kiinnostavia. (analyysikurssit lähinnä. Sitä on vaikea selittää, mutta kun aina välillä keksi jonkun tuoreen näkokulman johonkin kirjaan niin ainakin tässä runopojassa syttyy sellainen tunne, jota ei saa aikaan millään muulla). Eli ainakin nyt opiskeltujen kurssien perusteella voisin ilomielin jatkaa loppuun asti. Siinähän se merkitys piilee. Tutkijuus, here I come.

aurinko sulkee kirjojen kannet

lukemista, lukemista. Päivittäistä elämää dominoi vielä aika lailla n. 2 viikon päästä pidettävät pääsykokeet. Samaan aikaan kesä on tullut, ulkona on ihan levottoman lämmin ja sininen taivas. Motivoi sitten tässä itseäsi teoreettisten haasteiden kimppuun...Joinain päivinä lukeminen maistuu, joinain ei. Tänään se on maistunut ihan maukkaalle. Eilen en saanut lukukonetta millään käyntiin, joka (tietenkin, itseni tuntien) johti yleiseen harmistumiseen ja pelkoon motivaation totaalisesta loppumisesta. Kirjallisuudentutkimuksen plussia ja miinuksia on siis tullut pohdittua aika urakalla. Tällä hetkellä vaaka on jonkun verran plussan puolella...kun päivä on hyvä lukemista varten, raskaimmat ja teoreettisimmatkin tekstit voivat tuntua jossain määrin mielenkiintoisilta. Silloin kun ei tunnu löytyvän voimia hyppiä muutamaa sivua pidemmälle, tulee usein kironneeksi kaiken taiteen tutkimuksen alimpaan helvettiin...hankkikaa ihmiset niitä oikeita töitä. Nonniin...oishan se nyt kuitenkin aika kiva juttu päästä tonne kouluun sisälle ja katsella sitten, mikä tuntuu miltäkin.

Lauantaina oli tuparit, joissa ainakin isäntä viihtyi suunnattoman hyvin. Kämppä oli juuri niin täynnä ihmisiä kuin voi olla ilman ahtautta ja muutenkin tuntui tosi kivalta kun meininki oli ouldskuul-kotibilelinjalla. Booli maistui ja vieraat humaltuivat...Kiitokset kaikille!

Sinänsä hassua, että on alkanut kuvitella pienemmänkin ylimääräisen tiedon työntävän tieltään jotain pääsykokeita varten pääkoppaan ahdettua. Tästä syystä ns. huvikseen lukeminen on nyt jäänyt, ja sen on korvannut lista, jonka kimppuun säntään heti pääsykokeen jälkeen. Niin monta hyvää kirjaa, niin vähän aikaa. On ehkä vähän huolestuttavaa, että listalla on myös vähän teoreettisempia kirjoja..ehkä olisi syytä pyhittää kesä roskakirjojen lukemiselle. Ja ehkä myös olla ihan pikkusen ulkona, uimassa, terassilla, mökillä, festareilla? luksusta...

pääsykoepelle kertoo asioita

Päivät koostuvat pääsääntöisesti lukemisesta. Tuntuu siltä, että olen saanut tänä viikkona viimein kytkettyä päälle jonkinlaisen itsekurin, joka varmistaa päivittäiset riehakkaat hetket kirjojen parissa. Ei ole lainkaan yllättävää, että toista kertaa läpi viilettämäni romaani (siis pääsykokeeseen toisena kirjana luettava W.G. Sebaldin Vieraalla maalla) oli jälleen huomattavasti helppolukuisempi kuin tänään hieman epätoivoisesti kahlattu (nelisen tuntia "lukemista" ja n. 60 luettua sivua) kirjallisuudentutkimuksen yleisteos. Toivon mukaan isompia ongelmia ei ole enää vastassa nyt kun tuo teoriakirjakin alkaa vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta. Mutta kuten varmaan kaikki tälläkin hetkellä innokkaasti tai vähemmän innokkaasti lukevat tietävät, silloin kun sellanen tietty levottomuus alkaa iskeä (yleensä viim. iltapäivällä) on lukemisen suhteen aika hiljasta. Eli taidan joutua laskemaan lukemisen hermeneutiikkaa käsittelevän artikkelin käsistäni ja vuodattaa eron kyyneliä: tämä päivä on tässä...

Eilen Kingdom of Heaven, joka oli aikamoista sontaa. Rupesi suututtamaan se meininki, ettei enää tehdä efektejä palvelemaan leffaa vaan leffaa palvelemaan efektejä. Uusin Star Warskin kuuluu olevan kahden tunnin oheistuotemainos, mutta tunnekylmyys ko. sarjaa kohtaan taitaa pitää ainakin tämän poitsun poissa teattereista. Kingdom of Heavenin kaavoja myötäilevä juoni ja ne iänikuiset uivittutuolonpaljonporukkaavittukohtnevarmaantappelee -kohtaukset eivät yksinkertaisesti saa edes pientä ihmetystä aikaan, pikemminkin vitutusta. Pitää varmaan alkaa harrastamaan vaan ulkomaisia taideleffoja =). Josta pääsemmekin seuraavaan kohtaan: popcornviihteen asema elokuvissa. Samalla kun muovinen Orlando Bloom hutki vääräuskoisia valkokankaalla, jäin miettimään sitä, kuinka ok se on että samoja juttuja toistava, kaavamainen Hollywood-toiminta dominoi valtaosaa kaikesta elokuvatarjonnasta. Toki sillekin on osansa, ja jotkut leffat ovat hyviäkin, mutta ennaltaarvattavat spektaakkelit alkavat olla jo aika nähty juttu.

Elokuvanurkkausta voisi täydentää pari iltaa sitten (toisen kerran) katsotulla Signsilla. Oudon outo leffa...kun ufojen hyökkäyksestä kertova leffa oikeasti kuvaa limaisia olentoja päähenkilön olohuoneessa, iskee pieni hämmennys. Suurin osa leffan (ilmeisesti) pelottavaksi tarkoitetuista jutuista ovatkin koomisia, ja juuri siksi, että kaikki mysteerit niiden ympäriltä on poistettu. Kumipukuinen ufo on harvoin niin pelottava kuin sellainen, joka saattaa olla nurkan takana. Myös Mel Gibsonin "menetin uskoni kun vaimoni kuoli, mutta kun voitimme ufot salaisella aseella - vedellä, sain sen takaisin" -meininki on vähän liikaa...käsikirjoittajat herätys! Leffan paras anti oli luultavasti ufoja pelolla katsoneen Antin ryöpytys Suskin toimesta..."Eihän toi oo yhtään pelottavaa, miten sä voit olla tästä paniikissa?!"

Paskoja leffoja tehdään nykyään aika paljon. Koska arvostelut ovat kuitenkin aina arvosteluja, ainoa tähän blogimerkintään sopiva loppukaneetti onkin, Suskia lainaten:

"Näähän on mielipideasioita, paitsi et mä oon aina oikeessa".

kitinää ja narinaa

Tuntuu olevan blogimaailmassa aika hiljaista, omakin raapustelu on jäänyt aika minimiin. Kaikki aika on mennyt kämppää laittaessa, rötvätessä ja lukiessa nyt jo yllättävän lähellä oleviin pääsykokeisiin. Nyt on sentään kämppä jo aika hyvässä kunnossa, hyllyt ja huonekalut koottuna ja tavarat edes joten kuten järjestyksessä.

Käväisin tänään Turussa reissulla, jonka pointtia ehdin miettiä ja kummastella koko matkan ajan. Periaatteessa menin hakemaan joitain ainejärjestön käteiskassaan kuuluvia rahoja ja kuitteja, jotka olivat levällään ties kuinka monella henkilöllä. Toisaalta, oli oppiaineen kevätjuhla (todistuksia ei kuitenkaan jaettu eikä suvivirsi kaikunut käytävillä) jonka oletin olevan pistäytymisen arvoinen. Tietenkin autolla liikkuminen aiheutti sitten sen, että olo oli pikemminkin vähän vaivaantunut sen parin tunnin ajan mitä jaksoin paikalla ihmetellä. Tyypillinen ratkaisu olisi ollut hullut kännit, sillähän niitä ystäviä löytyy. Mutta paluu häämötti mielessä, ja se osoittautuikin aika mainioksi ratkaisuksi. Ekan vuoden opiskelijoiden tyttökerho vaikutti olevan liikkeellä asenteella "emmätajuu...evvk...mä oon tosi väsyny ku oon lukenu niin paljon" eli lyhyetkin keskustelut sisälsivät todella paljon epämukavia hiljaisuuksia.

Sain myös kosketuksen sisäiseen ylisuoriutujaani (voitaneen myös kutsua sisäiseksi Velmaksi) kun huomasin saaneeni 2+ yhdestä analyysikurssista ja tunsin ensiksi lievää pettymystä. Jaksan ihmetellä vieläkin mikä ihmeen täydellisten arvosanojen perässä juoksija musta on tullut. Samalla tuntuu myös siltä, ettei motivaatiota pääsykokeisiin löydy. Kämpän laittamiseen ja siihen ajatukseen tottuminen, että tosiaan omistaa kämpän Tapiolasta on mennyt niin suuri osa ajasta, että Helsingin yliopisto tuntuu todella kaukaiselta paikalta. Sitten kyllä loppukesästä vituttaa, jos nyt menen ryssimään sen kokeen...Paineita, paineita. Mutta onneksi kirjallisuuden teoria on mukavaa ja viihdyttävää. Visaisten teoreettisten ongelmien pohtiminen on mahtavaa! Kaikki yhdessä:

"Teksti tarkoittaa Derridalla kaikkia mahdollisia viittauskohteita. Niillä ja koko todellisuudella on sama rakenne, joka pohjautuu 'erkaantumisen jälkeen'. Tuohon todellisuuteen voi viitata vain tulkinnallisessa kokemuksessa."

Kivaa ja huisin vänkää...