pääsykoepelle kertoo asioita

Päivät koostuvat pääsääntöisesti lukemisesta. Tuntuu siltä, että olen saanut tänä viikkona viimein kytkettyä päälle jonkinlaisen itsekurin, joka varmistaa päivittäiset riehakkaat hetket kirjojen parissa. Ei ole lainkaan yllättävää, että toista kertaa läpi viilettämäni romaani (siis pääsykokeeseen toisena kirjana luettava W.G. Sebaldin Vieraalla maalla) oli jälleen huomattavasti helppolukuisempi kuin tänään hieman epätoivoisesti kahlattu (nelisen tuntia "lukemista" ja n. 60 luettua sivua) kirjallisuudentutkimuksen yleisteos. Toivon mukaan isompia ongelmia ei ole enää vastassa nyt kun tuo teoriakirjakin alkaa vaikuttaa ihan mielenkiintoiselta. Mutta kuten varmaan kaikki tälläkin hetkellä innokkaasti tai vähemmän innokkaasti lukevat tietävät, silloin kun sellanen tietty levottomuus alkaa iskeä (yleensä viim. iltapäivällä) on lukemisen suhteen aika hiljasta. Eli taidan joutua laskemaan lukemisen hermeneutiikkaa käsittelevän artikkelin käsistäni ja vuodattaa eron kyyneliä: tämä päivä on tässä...

Eilen Kingdom of Heaven, joka oli aikamoista sontaa. Rupesi suututtamaan se meininki, ettei enää tehdä efektejä palvelemaan leffaa vaan leffaa palvelemaan efektejä. Uusin Star Warskin kuuluu olevan kahden tunnin oheistuotemainos, mutta tunnekylmyys ko. sarjaa kohtaan taitaa pitää ainakin tämän poitsun poissa teattereista. Kingdom of Heavenin kaavoja myötäilevä juoni ja ne iänikuiset uivittutuolonpaljonporukkaavittukohtnevarmaantappelee -kohtaukset eivät yksinkertaisesti saa edes pientä ihmetystä aikaan, pikemminkin vitutusta. Pitää varmaan alkaa harrastamaan vaan ulkomaisia taideleffoja =). Josta pääsemmekin seuraavaan kohtaan: popcornviihteen asema elokuvissa. Samalla kun muovinen Orlando Bloom hutki vääräuskoisia valkokankaalla, jäin miettimään sitä, kuinka ok se on että samoja juttuja toistava, kaavamainen Hollywood-toiminta dominoi valtaosaa kaikesta elokuvatarjonnasta. Toki sillekin on osansa, ja jotkut leffat ovat hyviäkin, mutta ennaltaarvattavat spektaakkelit alkavat olla jo aika nähty juttu.

Elokuvanurkkausta voisi täydentää pari iltaa sitten (toisen kerran) katsotulla Signsilla. Oudon outo leffa...kun ufojen hyökkäyksestä kertova leffa oikeasti kuvaa limaisia olentoja päähenkilön olohuoneessa, iskee pieni hämmennys. Suurin osa leffan (ilmeisesti) pelottavaksi tarkoitetuista jutuista ovatkin koomisia, ja juuri siksi, että kaikki mysteerit niiden ympäriltä on poistettu. Kumipukuinen ufo on harvoin niin pelottava kuin sellainen, joka saattaa olla nurkan takana. Myös Mel Gibsonin "menetin uskoni kun vaimoni kuoli, mutta kun voitimme ufot salaisella aseella - vedellä, sain sen takaisin" -meininki on vähän liikaa...käsikirjoittajat herätys! Leffan paras anti oli luultavasti ufoja pelolla katsoneen Antin ryöpytys Suskin toimesta..."Eihän toi oo yhtään pelottavaa, miten sä voit olla tästä paniikissa?!"

Paskoja leffoja tehdään nykyään aika paljon. Koska arvostelut ovat kuitenkin aina arvosteluja, ainoa tähän blogimerkintään sopiva loppukaneetti onkin, Suskia lainaten:

"Näähän on mielipideasioita, paitsi et mä oon aina oikeessa".