keski-ikää ilmassa, ainakin Seinäjoella

Provinssi jälleen takanapäin. Tämän vuoden reissun teema tuntui olevan "löydetään kaikki vähän uusia puolia itsestämme". Toisin sanoen: "me ollaan keski-ikäisiä kaikki"... Perjantaina yritettiin ottaa rauhassa, mutta mopo kuitenkin keuli ja seuraavana päivänä olikin todella miellyttävää herätä makuupussista kaikki vaatteet päältä samalla kun aurinko paistoi ihan täysillä telttaan. Lauantai menikin sitten nukkuessa, kaikilla oli vähän huono happi. Ravustamiseksi se myös meni kun nukahteli aurinkoon. Lauantai-iltana tuli sitten briljantti ajatus mennä Karon porukoiden kämppään Parkanoon yöksi. Festarialueella hengailu ja telttayö vs. suihku + sängyssä nukkuminen päättyi keski-ikä -teemalle ominaisesti jälkimmäisen riemuvoittoon ja se olikin koko viikonlopun paras päätös. Voi herran jestas, että oli kiva päästä pesemään yhden (!) festaripäivän kuonat päältä ja uinahtaa ihan oikeeseen sänkyyn. Vaikka olikin tavallaan ihan kivaa, ainakin perjantaina, niin tuli kyllä hyvin vahvasti sellainen olo, että festarit on ehkä nyt nähty. Sitä on näköjään tullut niin pirun mukavuudenhaluiseksi...No, PMMP ja The Ark oli hyviä, Egotrippi ehkä vähän nähty, samoin kuin Within Temptation. Deftones oli öykkämöykkää ja Teräsbetonikin vähän väsynyt. Muita ei sitten taidettu nähdäkään, mitä nyt Karo ja Suski näki HIM:in keikasta osan. Karon saldo oli kyllä kiitettävä. Kahden päivän lippu ja 1½ nähtyä bändiä, joista se kokonainen oli Radiopuhelimet...vai niinkö se meni? Joopa joo, mutta se torstaina Tavastialla nähty Stella oli kyllä hyvä. Ehkä edelleen Suomen sympaattisin bändi.

Leffajutut vois ehkä nyt säästää omaksi mölinäksi, uni alkaa painaa simmuissa. Suski aloitti tänään kahden viikon pestinsä siskoni lasten hoitajana ja ajattelin nyt roikkua mukana auttelemassa ja pitämässä seuraa, kun ei ole oikeestaan mitään ohjelmaa. Mutta kello kuuden herätys on kuitenkin melko challenge, ainakin tällaiselle aamu-uni -veikolle.

Ai niin, ja näköjään on muitakin keski-ikäisiä liikenteessä, vai miten se olikaan sen kommentin laita, että "Heikki viettää juhannuksen Provinssissa"? =)

Jarmusch-jorinoita, osa 3: surullista ja kaunista

Eilen alettiin leffasarjassa jo lähestyä varsinaista kliimaksia. Olin nähnyt Down by Law (1986) -pätkän kerran aiemmin mutta nyt kyllä kolisi. Meininkiä ei haitannut edes se, että jostain syystä projektori sammui n. leffan puolivälissä pariksi minuutiksi, mitä lie ongelmia...tai sitten koneenkäyttäjä oli unohtunut kahville kelanvaihdon ajaksi.

Mutta tosiaan, tämä kolmesta oudosta vankikarkurista kertova pätkä oli aivan mahtava yhdistelmä genreviittauksia ja outoa satumaista tunnelmaa. Pääosissa jälleen kaksi Jarmuschille tyypillistä luuseria, jotka eivät pärjää elämässä ja ovat siis helposti huijattavissa - vankilaan asti. Karatakseen linnasta tyypit tarvitsevat kuitenkin Roberto Benignin esittämää italialaisturistia, jonka vähäinen kielitaito tuokin leffan synkkiin ja ankaraan sävyihin sitä outoa komiikkaa. Vaikka kielipelleilyille nauraminen on usein melko väsynyttä touhua, toimii se tässä jostain syystä ihan täysillä. Kommunikaatiovaikeudet tuntuivat muutenkin olevan tapetilla; kun joku puhuu, on hyvin luultavaa, että muut ymmärtävät asian täysin väärin. New Orleansin rapistuvat kaupunkimiljööt ja suoalueet olivat tajuttoman hienoa katseltavaa ja vankilaleffojen (sekä muidenkin vanhojen jenkkileffojen) peruspiirteiden kierrätys oli tehty mainiolla tavalla. Alleviivattu jenkkileffoihin viittailu nousi erikseen esiin, sillä yleensä Jarmuschin leffat ammentavat aika pitkälti Eurooppalaisesta perinteestä. Ehkä juuri siksi, että leffan oma tunnelma oli niin poikkeava ja unenomainen, tuntuivat italiaanon viitaukset "hei, tämähän on kuin eräästä amerikkalaisesta elokuvasta" kaksin verroin hauskoilta ja toimivilta.

Vain harvoissa leffoissa olen nähnyt noin hyvin kehiteltävän jonkinlaista arkipäivän satua (ehkä suurimpana poikkeuksena Tim Burtonin pätkät, jotka tavallaan ovat täysin fantastisia, mutta pohjimmillaan kuitenkin maailman tavanomaisimmista asioista kertovia). Epätodellisessa tunnelmassa mikään ei tule yllätyksenä, ja tuntuukin loogiselta, että tyypit pääsevät karkuun ja yksi löytää vaimon, "ihan kuin satukirjassa". Benignin omalaatuiseen fraasikirjaansa kirjoittama epätavallinen tervehdys "It's a sad and beautiful world" on täyttä totta sekä elokuvan viitekehyksessä että missä tahansa maailmassa.

-------------

Kesäduuni no. 2 on nyt sitten tehty ja lähetetty eteenpäin, eli fiilis on taas kerran melko hyvä. Meiko ja hiekkakuoppa on tämän kesän osalta korkattu ja minigolfissakin saatu aika kelpo tuloksia (nehän siinä on kuitenkin tärkeimpiä, ei se hauskanpito, eikö?). Huomenna lisää Jarmuschia, Stellan keikkaa ja ylihuomenna Provinssiin. Toppis!

Jarmusch-jorinoita, osa 2: outo paratiisi

...ja pyörä jatkaa pyörimistään. Torstaina singahdin jo toista kertaa yksin leffateatterin hämärään vaklaamaan Stranger than Paradise (1984) -pätkää. Leffa löi Jarmuschin totaalisesti läpi jenkkiläisen indie-scenen lipunkantajana, eikä se sinänsä ole mikään ihme. Jarmuschin ohjaustyylissä on jotain niin eurooppalaista (tai oikeastaan ranskalaista) ettei jenkkilästä luultavasti vastaavaa löydy. Tämä juurettomuuden tummasti koominen kuvaus ei kuitenkaan iskenyt ihan kuin ne miljoona volttia joita hieman odotin. Olihan se nätti, tunnelmallinen, hauska ja älykäs. Mutta hiljaisuus- ja tapahtumattomuusvoittoisuudessaan ehkä liiankin pelkistetty ja tylsä. Vaikka pätkä, Jarmuschin leffoille tyypillisesti, jäikin kummittelemaan päähän (tietyt kuvat vaanivat edelleen jossain aivolohkojen kätköissä) ei sille voi mitään, että loppupuolella tuli vilkaistua kelloa. Jotenkin nyt tuntuu, että tätä kummaa paratiisikuvausta on helpompi arvostaa näin jälkikäteen analysoituna kuin silloin kun se oli heijastettuna valkokankaalle. Outoa.

Hienoja juttuja kuitenkin löytyi, etenkin se tapa, jolla Jarmusch rakentaa henkilöiden suhteita hiljaisuuden kautta. Tyhjäntoimittajat viettävät aikaa keskenään juomalla toisen ränsistyneessä yksiössä kaljaa eikä kumpikaan sano sanaakaan. Tekotaidetta jonkun mielestä, minusta oivallista henkilökuvausta. Hollywood-leffassa jompi kumpi olisi varmaan lausunut heti jonkin selittävän kommentin. Huumori oli myös yllättävän isossa osassa. Hauskuus oli vielä tehokkaampaa kun miljööt olivat koko ajan niin överiksi vedetyn askeettisia, ja "vitsit" naurattavat melkeinpä enemmän näin jälkikäteen. Onhan se nyt sinänsä hauskaa, että tyypit lähtevät lomamatkalle New Yorkista Clevelandiin, pakkashelvettiin, jossa ei tapahdu mitään. Pakkasesta päädytään aurinkoiseen Floridaan, jota edustaa vain nuhjuinen motelli. Juuri siksi, että vitsit ovat tavanomaista slapstick-tyyliä ja että niitä ei erikseen alleviivata, on paljon vaikeampi vetää rajaa leffan humoristisuuden tai surumielisyyden välille. Omasta mielestään tyylikkäät tyypit ovat todella hukassa, eikä katsojaakaan paljon auteta.

Tietyt tyylipiirteet tulivat aika voimakkaasti esille. Kohtaukset oli jaettu fade outteihin (mikäs ton feidin suomenkielinen termi onkaan? no anyway, joka kohtausta siis erotti musta ruutu) eikä kamera liikkunut juurikaan. Aika askeettista, mikäli kaipaa toimintaa, mutta Jarmuschin sommitelmat ja kohtausrakenteet ovat usein niin tyylikkäitä ja valokuvallisia, että kyllä niissä silmä lepää vaikkei kamera kaahaakaan eikä katsojan silmää pommiteta sadalla leikkauksella sekunnissa.

Tuon voisi kyllä joskus katsoa uudestaan.

Jarmusch-jorinoita, osa 1

Nyt kun ei jotenkin jaksa tilittää mitään tosielämäfaktaa niin kaikkien teidän harmiksi voisin täyttää tätä palstaa leffalöpinöillä. Seuraava teksti (ja tulevat) sisältää siis esseetyylistä pätemistä. Kyseessä on eri mainio Jim Jarmusch ja miehen leffat, joista katselen (mikäli jaksan) kaikki kymmenen Orionissa seuraavan kuukauden aikana. Totaalisen vapaamuotoista ajatusten ylöslaittoa tämä siis lähinnä on. Sitten kun ne sekavat aatokset on ylhäällä niin niistä voisi soveltaa vaikka jonkun lyhyenlännän ylistyslaulun jonnekin, esim. ainejärjestömme lehteen, mikäli huolitaan. Siis:

Pitkästä aikaa Orionissa. Joku hyvä ihminen siellä arkiston päässä näköjään kuuli toiveeni (koska minähän siitä päätän) ja laati kesäiltojen ratoksi Jim Jarmusch -sarjan tuonne leffafanien pyhättöön. Jarmusch on kiinnostanut jo pidemmän aikaa, oikeastaan siitä asti kun ekaa kertaa katselin miehen Dead Man -leffaa kolme-neljä vuott sitten. Aika Kaurismäki-touhua se periaatteessa on, eikä olekaan siis ihme, että tyypit ovat vissiin myös kavereita. Näin silti tuo Ameriikan Kaurismäki viehättää Suomi-versiotaan enemmän, ja varmasti siksi, että J:n tyyli ei ole niin "perus"-meininkiä kuin Suomen leffakarttaa pitkään yksin hallinneella ketjuröökaajalla (Kaurismäen tyyli on myös muodostunut vielä enemmän standardiksi koska se on Suomen lyhyessä leffahistoriassa jotain niin taustastaan poikkeavaa). Jarmuschin leffoja olisi helppo pitää tekotaiteellisena skeidana ja taiteena taiteen vuoksi; paljon ei tapahdu, dialogi tuntuu oudolta (ja on kuitenkin realistisempaa kuin monessa perus-Hollywood rainassa, jonka ihmiset puhuvat niin kuin ei kukaan muu) ja muutenkin meno on kaikessa tavallisuudessaan poikkeavaa. Siinä se viehätys ehkä on, sillä se staattisuuden kyllästämä tunnelma on jotain ihan erityistä. Ollaan niin sanotusti perusasioiden äärellä...Kaikki Jarmuschin päähenkilöt ovat koko ajan liikkeessä, eivätkä päästä muita läpi. Mulkkuja siis, tietysti, mutta harvinaisen tyylikkäitä sellaisia. Pirulaiset.

Ekana pätkänä tänään (tai siis eilen, jolloin tämä koko juttu on raapustettu, mutta kun blogger ei taas tykännyt musta) oppilastyönä tehty Permanent Vacation (1980). Aika hutaistua opinnäytemeininkiä, mutta ihan tunnistettavia sävyjä sieltä kuitenkin löytyi kaiken nollabudjettisuuden alta. Päähenkilö ei ilmeisesti ollut näytellyt ennen ja sen huomasi. Jotkut taideparrat ehkä fiilistelisivät näillä amatööreillä mutta minä en, sillä meininkiä haittasi aika paljon tyypin ärsyttävät maneerit ja honottava ääni. Dialogi oli myös usein aika crap ja juoni jotenkin aika kankea, vaikka juonettomuus onkin yleensä näissä leffoissa aika perussetti. Tässä se juonen puute kuitenkin häiritsi (onkohan tuossa nyt järkeä?). Tyyppi harhailee ympäri kaupunkia pari päivää, tapaa outoja tyyppejä ja poistuu maasta... Onneksi pituus oli vaan tunti ja vartti. Ei se kuitenkaan totaalikamala ollut. Todella hienoja kuvia ja tunnelmia löytyi jo tästä pätkästä. Hienoja yksityiskohtiakin oli, niin kuin alussa hidastettuna ja ihan totaalisen vieraannutettuna liikkuvat ihmismassat kontrastina tähän yksin ja selkeästi liikkuvaan ajantuhlaajapoikaan. Road movie ja siihen liittyvä episodimaisuus on genrenä selkeästi lähellä ohjaajan ajatusmaailmaa, joka on olennaisesti yksilökeskeinen. Leffa ei voi koostua valmiista kohokohdista (niin kuin ei elämäkään), koska muuten se ei voisi välittää juuri realistiselle elokuvalle omalaatuisia tunnelmia (tässä voidaan toisaalta palauttaa mieleen kiista siitä, onko elokuva seikkailun kyllästämää eskapismia, vai haluavatko ihmiset oikeasti karua realismia harvan vapaa-aikansa täytteeksi). Jarmuschille elämä ei löydy massoista eikä massakulttuurista, vaan niistä hetkistä joita kukaan ei ikinä kuvaa tai käsikirjoita.

Teatterissa tuo tuntui vielä vähän oudolta leffalta, mutta ei tarvitse kuin katsoa nyt (ei enää, lapsukaiset) töllössä pauhaavaa Body of Evidence -hirvitystä, että tajuaa kuinka monella eri tavalla leffoja voi tehdä. Tässä rainassa dialogi on maailman huonointa ja yleisöä houkutellaan Madonnan tisseillä. Ei näin...