Jarmusch-jorinoita, osa 1

Nyt kun ei jotenkin jaksa tilittää mitään tosielämäfaktaa niin kaikkien teidän harmiksi voisin täyttää tätä palstaa leffalöpinöillä. Seuraava teksti (ja tulevat) sisältää siis esseetyylistä pätemistä. Kyseessä on eri mainio Jim Jarmusch ja miehen leffat, joista katselen (mikäli jaksan) kaikki kymmenen Orionissa seuraavan kuukauden aikana. Totaalisen vapaamuotoista ajatusten ylöslaittoa tämä siis lähinnä on. Sitten kun ne sekavat aatokset on ylhäällä niin niistä voisi soveltaa vaikka jonkun lyhyenlännän ylistyslaulun jonnekin, esim. ainejärjestömme lehteen, mikäli huolitaan. Siis:

Pitkästä aikaa Orionissa. Joku hyvä ihminen siellä arkiston päässä näköjään kuuli toiveeni (koska minähän siitä päätän) ja laati kesäiltojen ratoksi Jim Jarmusch -sarjan tuonne leffafanien pyhättöön. Jarmusch on kiinnostanut jo pidemmän aikaa, oikeastaan siitä asti kun ekaa kertaa katselin miehen Dead Man -leffaa kolme-neljä vuott sitten. Aika Kaurismäki-touhua se periaatteessa on, eikä olekaan siis ihme, että tyypit ovat vissiin myös kavereita. Näin silti tuo Ameriikan Kaurismäki viehättää Suomi-versiotaan enemmän, ja varmasti siksi, että J:n tyyli ei ole niin "perus"-meininkiä kuin Suomen leffakarttaa pitkään yksin hallinneella ketjuröökaajalla (Kaurismäen tyyli on myös muodostunut vielä enemmän standardiksi koska se on Suomen lyhyessä leffahistoriassa jotain niin taustastaan poikkeavaa). Jarmuschin leffoja olisi helppo pitää tekotaiteellisena skeidana ja taiteena taiteen vuoksi; paljon ei tapahdu, dialogi tuntuu oudolta (ja on kuitenkin realistisempaa kuin monessa perus-Hollywood rainassa, jonka ihmiset puhuvat niin kuin ei kukaan muu) ja muutenkin meno on kaikessa tavallisuudessaan poikkeavaa. Siinä se viehätys ehkä on, sillä se staattisuuden kyllästämä tunnelma on jotain ihan erityistä. Ollaan niin sanotusti perusasioiden äärellä...Kaikki Jarmuschin päähenkilöt ovat koko ajan liikkeessä, eivätkä päästä muita läpi. Mulkkuja siis, tietysti, mutta harvinaisen tyylikkäitä sellaisia. Pirulaiset.

Ekana pätkänä tänään (tai siis eilen, jolloin tämä koko juttu on raapustettu, mutta kun blogger ei taas tykännyt musta) oppilastyönä tehty Permanent Vacation (1980). Aika hutaistua opinnäytemeininkiä, mutta ihan tunnistettavia sävyjä sieltä kuitenkin löytyi kaiken nollabudjettisuuden alta. Päähenkilö ei ilmeisesti ollut näytellyt ennen ja sen huomasi. Jotkut taideparrat ehkä fiilistelisivät näillä amatööreillä mutta minä en, sillä meininkiä haittasi aika paljon tyypin ärsyttävät maneerit ja honottava ääni. Dialogi oli myös usein aika crap ja juoni jotenkin aika kankea, vaikka juonettomuus onkin yleensä näissä leffoissa aika perussetti. Tässä se juonen puute kuitenkin häiritsi (onkohan tuossa nyt järkeä?). Tyyppi harhailee ympäri kaupunkia pari päivää, tapaa outoja tyyppejä ja poistuu maasta... Onneksi pituus oli vaan tunti ja vartti. Ei se kuitenkaan totaalikamala ollut. Todella hienoja kuvia ja tunnelmia löytyi jo tästä pätkästä. Hienoja yksityiskohtiakin oli, niin kuin alussa hidastettuna ja ihan totaalisen vieraannutettuna liikkuvat ihmismassat kontrastina tähän yksin ja selkeästi liikkuvaan ajantuhlaajapoikaan. Road movie ja siihen liittyvä episodimaisuus on genrenä selkeästi lähellä ohjaajan ajatusmaailmaa, joka on olennaisesti yksilökeskeinen. Leffa ei voi koostua valmiista kohokohdista (niin kuin ei elämäkään), koska muuten se ei voisi välittää juuri realistiselle elokuvalle omalaatuisia tunnelmia (tässä voidaan toisaalta palauttaa mieleen kiista siitä, onko elokuva seikkailun kyllästämää eskapismia, vai haluavatko ihmiset oikeasti karua realismia harvan vapaa-aikansa täytteeksi). Jarmuschille elämä ei löydy massoista eikä massakulttuurista, vaan niistä hetkistä joita kukaan ei ikinä kuvaa tai käsikirjoita.

Teatterissa tuo tuntui vielä vähän oudolta leffalta, mutta ei tarvitse kuin katsoa nyt (ei enää, lapsukaiset) töllössä pauhaavaa Body of Evidence -hirvitystä, että tajuaa kuinka monella eri tavalla leffoja voi tehdä. Tässä rainassa dialogi on maailman huonointa ja yleisöä houkutellaan Madonnan tisseillä. Ei näin...