iPod ajattelee puolestani, mikä on sinänsä ihan hyvä asia

En muista fiilistelinkö sillä tässä blogissa, mutta hankin nyt useiden kuukausien katkonaisen jahkailun jälkeen sen iki-ihkun ipodin. On se vaan mainio vehje. Nyt kun on kerrankin hallussa tuollainen soitin, jolla voi myös soittaa koko sisällön randomilla niin sitä huomaakin yhtäkkiä lataavansa soittimeen enemmän biisejä kuin levyjä. Onhan se kiva kun on sellanen yllätysmomentti aina seuraavaa biisiä odottaessa. Tästä on kai jotkut tekno-nörtit paasannutkin, että ipodin aika merkitsee vanhan kunnon levyn tuhoa, mutta en kyllä menisi tätä allekirjoittamaan. Juuri sen vuoksi en hommannut ipod shufflea, jossa tää random-juttu on ainoa mahollisuus, vaan nimenomaan pienuudessaan mahtavan nanon, joka on monipuolisempi vempain. Tähän nanoonkin kyllä sopii se shufflen mainoslause, että "se tietää, mitä ajattelet". Sen verran mainioita biisejä osui satojen biisien valikoimasta euforiasta väriseviin korvakäytäviini eilisen pumping iron -tuokion aikana, että on pakko alkaa uskoa laitteen pelottaviin ominaisuuksiin. Esim. The Knifen Heartbeats tai Disco Ensemblen We might fall apart, jotka olivat molemmat pyörineet päässä päivän mittaan, tulivat molemmat ja vieläpä peräkkäin. Eli jumala siunatkoon ipodia...

Vielä tämä viikko vähän enemmän opiskelupainotteista ja sitten helpottaa. Ärsyttävät kirjat aiheuttavat ärsyttävän olon. Jos kaikkea ei kuitenkaan ymmärrä, miksi edes yrittää? Se iänikuinen ongelma, joka nostattaa turhuuden tunteen sekä massun pohjalla vellovan witutuksen muiden asioiden yläpuolelle...

Ei oteta asioita kuitenkaan liian vakavasti, eihän?