murhenäytelmää runopojan tapaan

Kun päivän mittaan taivalsin ympäri keskustaa melkoisen ikävän päänsäryn tehdessä kaikesta ajatustoiminnasta mahdotonta ajattelin kuitenkin muutamaakin asiaa tyyliin "tuostahan voisi laittaa jonkin sepustuksen blogiin". Nyt en sitten kuitenkaan muista melkein mitään noista asioista.

Yksi juttu on keskustassa rahaa kerjäävät ihmiset. Olen tainnut pari kertaa joutua tuossa tarkoituksessa pysäytetyksi ja yleensä siinä tulee aina jotenkin vaikea olo. Toisaalta, meinaan ahdistua aina kun joku yrittää kysyä jotain, oli kyse sitten kehitysavusta tai luonnonsuojelusta (ja meitä on ilmeisesti useampi?). Pari kertaa olen antanut tyyliin 50 senttiä noille tyypeille vaikka ne stoorit ("pitää päästä bussilla pojan luo" tai "pitää soittaa Viroon ja puhelinkortista on rahat loppu") on aika läpinäkyviä. Juokoot sitten itsensä onnelliseksi mun puolella eurolla. Toi jälkimmäisen esimerkin virolaismies on huvittava tapaus. Törmäsin siihen ekan kerran alkusyksystä ja aluksi melkein uskoin sen stoorin, ja annoin kuitenkin edellä mainitun 50 snt. Nyt olen nähnyt tyypin jo varmaan 5-6 kertaa keskustassa, ja aika hauskalta se tuntuu kun muistaakseni miekkonen puhui jotain, että "oon lähdössä tänä iltana takas kotiin Viroon". Multa ei ole kuitenkaan toista kertaa tullut anomaan apua. Onkohan toi kannattavaa liiketoimintaa?

Tekisi jostain syystä hirveästi mieli sivistää itseään...Olen jo useaan otteeseen miettinyt mitä kaikkia "hyviä kirjoja" pitäisi lukea kun on aikaa. Lopulta tuossa hommassa kuitenkin vaan ahdistuu. Kirjojakin on olemassa niin miljardisti että miten sitä osaa valita "ne oikeat". Aika sokkona sitä on varmaan edettävä sivistyksen portaita. Toinen homma on myös se, että eihän niitä portaita nousemalla oo toivoakaan päästä millekään ylätasanteelle kun ei sellasta ole. En ainakaan halua muuttaa lukemishimoani välineeksi, jolla nousta muiden yläpuolle. Se kun ei olis realistista eikä muutenkaan millään lailla järkevää. Viime aikoina on myös vaivannut sellanen asia, että yllättävän nopeasti sen lukemansa kuitenkin unohtaa. Vaikka nyt esim. kesällä lukisikin jonkun klassikkopinon ja kokisi muutaman ahaa-elämyksen, onko mitään takuita, että sitä fiilistä edes muistaa parin vuoden päästä? Jääkö tollasesta sivistysyrityksestä käteen muuta kuin parin henkilön nimet ja pätkittäisesti muistettu juonitiivistelmä? Joo, tiedän kyllä, isotpa tuntuu olevan opiskelijan huolet. Mutta kai näistäkin saa marista? Sarjassamme Suomen turhimmat valitukset...No, huolet sikseen, lukeminen on iloinen asia, ja eiköhän sitä tässä kuitenkin tule jonkunlainen projekti viritettyä kunhan on aikaa...

Mp3-soittimen akku vihoittelee raivostuttavalla tavalla. Nyt mä taidan oikeesti haluta sen iPodin...sellanen yhden tai kahden gigan Nano olis ihan eri hieno. Synttäritkin lähenee...Kyllä sitten kelpais pumpata rautaa raivokkaiden sävelten säestellessä painojen hilpeää kilahtelukonserttia.