politix

En oikein tajua, miten jotkut jaksavat päivitellä blogejaan monta kertaa päivässä...täällä päässä ei ainakaan riittäisi asiaa niin paljon. Nytkään ei mitään kummempaa, viikko ja viikonloppu mennyt aika pitkälti lueskelun merkeissä.

Olisi hyvä syy muuttua hirmuisen synkäksi sillä mieltä ovat kiihdyttäneet yhtäältä Milan Kunderan pohjaltaan melko pessimistiset kirjat, joita olen selaillut sitä esseetä varten (jota voisin nytkin kirjoittaa, mutta miksi?). Toinen on juuri lopettamani, jo melkein vuosi sitten ostettu mutta lukemattomaksi jäänyt kirja (William Engdahlin A Century of War) angloamerikkalaisesta öljypolitiikasta. Mietin pitkään, että jos edes puolet noista ton kirjan asioista on totta, niin aika lailla menee kyllä oma käsitys 1900-luvun historiasta uusiksi. Ihan varteenotettavia todisteita kyllä esitettiinkin sille, että melkein kaikki 1900-luvun aseelliset kiistat sekä taloudelliset ongelmat ovat suoraa seurausta tiettyjen tahojen häikäilemättömästä öljypolitiikasta. Sinänsä tuo kirja kyllä myötäilee omia aatoksia siitä, miten kätevää jenkkien kannalta on kun jo kaatuneen kommunismin tilalle on löydetty yhtä pelottava terrorismi. Jossain mielessä terrorismia vastaan sotiminen oltaisiin varmaan voitu korvata jumalatonta islamia vastaan sotimisella, mutta ilmeisesti perustusaikanaan vielä sekulaarisuuden perikuvana tunnettu usa ei viitsi ryhtyä ihan niin radikaaleihin linjauksiin. Saatanallinen ideologia on vaihdettu (jenkkien historiassa useaan kertaan välillisesti tukemaksi) sissitaktiikaksi. Näin ne hommat etenee. Eiköhän vaan kohta hyökätä Iraniin etsimään ydinaseita ja jäädä sitten kätevästi pilkkomaan kansallistetut öljykentät hallituksen kavereille eli öky-isoille öljyfirmoille demokratian ylläpitämisen nimissä.

Huhhuh, melkoista tilitystä. Toivottavasti en leimaudu ihan täysin miksikään ruohonjuuritason vasemmistoaktivistiksi. Tuollainen uusimperialismi pistää vaan vihaksi kun se tuntuu niin useassa paikassa menevän läpi ihan täysin kritiikittä.

Tuohon aiempaan Kunderaan vielä: olen välillä panikoinut sitä, että kun ottaa erään suosikkikirjailijansa tällä lailla spottilampun alle, niin saattaa helposti saada kyseisen tekijän tuotannosta kunnon ähkyn. Näin kävi Turussa rankasti fiilistellyn Saarikosken kanssa, jota en vieläkään ole pystynyt/jaksanut kunnolla lukea erään mammuttiesseen jälkeen. Ähkyn merkkejä ei kuitenkaan vielä ole nähtävissä...on vaan joutunut miettimään vähän uudestaan niitä syitä, miksi pitää Kunderasta. Onkohan se ihan selkeää kehua kirjailijaa juuri ihmiskuvan ja -tuntemuksen aitoudesta ja lämmöstä kun monesta kirjasta tuntuu huokuvan sen suuntainen pessimismi, ettei "aidolla" ihmisellä ole enää paikkaa modernissa yhteiskunnassa. Tämäkin on varmasti sen riistokapitalismin syytä. Nostetaan kädet ilmaan, me yhteiskunnallisesti valveutuneet!