Jarmusch-jorinoita, osa 2: outo paratiisi

...ja pyörä jatkaa pyörimistään. Torstaina singahdin jo toista kertaa yksin leffateatterin hämärään vaklaamaan Stranger than Paradise (1984) -pätkää. Leffa löi Jarmuschin totaalisesti läpi jenkkiläisen indie-scenen lipunkantajana, eikä se sinänsä ole mikään ihme. Jarmuschin ohjaustyylissä on jotain niin eurooppalaista (tai oikeastaan ranskalaista) ettei jenkkilästä luultavasti vastaavaa löydy. Tämä juurettomuuden tummasti koominen kuvaus ei kuitenkaan iskenyt ihan kuin ne miljoona volttia joita hieman odotin. Olihan se nätti, tunnelmallinen, hauska ja älykäs. Mutta hiljaisuus- ja tapahtumattomuusvoittoisuudessaan ehkä liiankin pelkistetty ja tylsä. Vaikka pätkä, Jarmuschin leffoille tyypillisesti, jäikin kummittelemaan päähän (tietyt kuvat vaanivat edelleen jossain aivolohkojen kätköissä) ei sille voi mitään, että loppupuolella tuli vilkaistua kelloa. Jotenkin nyt tuntuu, että tätä kummaa paratiisikuvausta on helpompi arvostaa näin jälkikäteen analysoituna kuin silloin kun se oli heijastettuna valkokankaalle. Outoa.

Hienoja juttuja kuitenkin löytyi, etenkin se tapa, jolla Jarmusch rakentaa henkilöiden suhteita hiljaisuuden kautta. Tyhjäntoimittajat viettävät aikaa keskenään juomalla toisen ränsistyneessä yksiössä kaljaa eikä kumpikaan sano sanaakaan. Tekotaidetta jonkun mielestä, minusta oivallista henkilökuvausta. Hollywood-leffassa jompi kumpi olisi varmaan lausunut heti jonkin selittävän kommentin. Huumori oli myös yllättävän isossa osassa. Hauskuus oli vielä tehokkaampaa kun miljööt olivat koko ajan niin överiksi vedetyn askeettisia, ja "vitsit" naurattavat melkeinpä enemmän näin jälkikäteen. Onhan se nyt sinänsä hauskaa, että tyypit lähtevät lomamatkalle New Yorkista Clevelandiin, pakkashelvettiin, jossa ei tapahdu mitään. Pakkasesta päädytään aurinkoiseen Floridaan, jota edustaa vain nuhjuinen motelli. Juuri siksi, että vitsit ovat tavanomaista slapstick-tyyliä ja että niitä ei erikseen alleviivata, on paljon vaikeampi vetää rajaa leffan humoristisuuden tai surumielisyyden välille. Omasta mielestään tyylikkäät tyypit ovat todella hukassa, eikä katsojaakaan paljon auteta.

Tietyt tyylipiirteet tulivat aika voimakkaasti esille. Kohtaukset oli jaettu fade outteihin (mikäs ton feidin suomenkielinen termi onkaan? no anyway, joka kohtausta siis erotti musta ruutu) eikä kamera liikkunut juurikaan. Aika askeettista, mikäli kaipaa toimintaa, mutta Jarmuschin sommitelmat ja kohtausrakenteet ovat usein niin tyylikkäitä ja valokuvallisia, että kyllä niissä silmä lepää vaikkei kamera kaahaakaan eikä katsojan silmää pommiteta sadalla leikkauksella sekunnissa.

Tuon voisi kyllä joskus katsoa uudestaan.