yhtä juhlaa

Isänmaa juhlii marsalkkansa syntymäpäivää sekä uusia ylioppilaita. Jälkimmäiseen viitaten: olin juuri elämäni kummalisimmissa yo-juhlissa. Lakin saanut serkkuni ei ollut paikalla (lieneekö syynä se, että Kallion lukiosta kirjoittaneena pitää noudattaa jotain julistuksellisuuden ja persoonallisuuden kriteerejä?) eivätkä vanhemmat tienneet millaiset paperit kyseinen juhlakalu oli edes saanut. Tunnelma oli muutenkin jotenkin murheellisen vaivaantunut kun kroonisesti ujo vätys-isä ja pelottavan maaninen äiti vastaanottivat muutamia paikalle ilmestyneitä sukulaisia. Jotenkin häiriintynyttä toimintaa. Ehkä serkullani on mielipiteitä ja asenteita. Hyvä niin.

Synkähkön lauantain toinen liputuksenaihe herättää nyt aika ristiriitaisia haluja. Toisaalta voisin mennä seisomaan tuonne alaoven eteen käsi lipalla auringon laskuun saakka (prkl, miksen ole siellä jo?). Toisaalta voisin huudattaa parvekkeelta boomboxista Ultra Bran päivänsankarillemme omistamaa veisua ja lähettää suuren osan talomme vanhemmista asukkaista tätä myöten ennenaikaiseen haudanlepoon.

Ellun mukaan olen nyt miespuolinen Carrie Bradshaw. Ehkä joku Suomen äärimmäisen vinksahtanut versio? Kuvitteellisen New Yorkilaisen muodin ja miesten perässä juoksevan seksinnälkäisen ikisinkun vastine on siis kirjojen parissa viihtyvä muotitiedoton tylsimys, joka yrittää rakentaa humanismista ja viisastelusta itselleen omaa fiktiivistä kulissia. Tämä blogi ei siis edes voisi olla mikään sex and the city vaan books and the pity. Sääli sitä humanistia, joka ei näe kirjojaan kauemmaksi.