mikä on fiilis?

Ei paljoa huvita kirjoitella, enkä oikein tiedä miksi. Ehkä tää syksyn ankeus ajaa luomis- ja ilmaisuvoimankin ihan rappiolle. Talven yli on syytä käyttäytä kuten välillä nukkuva ja välillä syövä robotti? Joo...Onneksi on sentään mainio laulu- ja soitinyhtye Liekki, jonka kuuntelu tuo ainakin muutaman keväisen valonsäteen tänne sateiseen pimeyteen. Onneksi on myös leffoja, kuten eilen katsottu Before Sunset, joka oli kyllä ihqnyyhkyleffojen parhaimmistoa. Jälleen kerran, näyttää siltä, että ne oikeasti hyvät elämykset jää kummittelemaan seuraavien päivien ajaksi pääkoppaan. Yllätyin jonkun verran, koska ko. leffan ensimmäinen osa, Before Sunrise oli "vain" ok, ja ehkä vähän lattea ja tylsä. Tämä uudempi oli sitten ihan toista maata...ehkä jopa parhaita leffoja vähään aikaan! Sinänsähän tuo aiempi kommentti on outo, koska periaatteessa leffat ovat ihan samanlaisia: poika tapaa tytön, pari keskustelee kaikesta mahdollisesta ja lopulta eroaa. Tässä kuitenkin ykkösosassa kuvatun pariskunnan vanhentumisen myötä tullut särmä, parempi rytmitys ja muutenkin kohtalokkaampi ote vaikuttivat tosi suuresti. Aiempi tämän luontoinen fiilistelypätkä oli Tahraton mieli, joka olikin viime vuoden paras leffa. Toki tämä romanttinen pläjäys on ollut jo vuokrallakin iät ja ajat, mutta ei kai ihmistä voi "kiireistä" syyttää näinä hektisinä aikoina?

Vähän suututtaa ja kiukuttaa...itkupotkuraivarikäyrä nousee uhkaavasti. Ehkä tollaset yleislapsimaiset raivarit yleistyvät näin syksyllä kun valo vähenee opiskelukiireiden kasvaessa. Vaikka eihän mulla mitään kiireitä oikeasti ole.

Ai niin, tänään oli tiukkaakin tiukemman itseanalyysin paikka kun puheviestinnän tunnilla jaariteltiin minuutti vapaavalintaisesta aiheesta ja katseltiin sitten sitä huojumista ja huitomista videolta. Hyvä Heikki, ihan hyvinhän se meni. Tuli vaan jotenkin sellanen olo, että huh huh. Miten kukaan jaksaa kuunnella mun jorinoita luonnossa kun hajoilin jo tohon minuutin otteeseen =) Olisinkohan oma kaverini, jos en olisi mä...ikuisia kysymyksiä.