mä elän vieläkin, en suostu kuolemaan

tsiizus, unohdin tyystin blogin vaikken ole koko päivänä muuta tehnyt kuin jumittanut koneen ääressä. Sainpahan kuitenkin lopulta itseni mantsuriaan, josta siis juuri palasin. Huomenna ilmeisesti taattua sladdiviihdettä tiedossa, ja matka taittuu Ellun residenssin kautta. Mainiota! Ei varmaan mitään lisättävää...Pitänee varmaan palailla tollasen yhen romaanin pariin, jota oon tahkonnut jo viimeisen kuukauden ajan, siis Celinen Niin kauas kuin yötä riittää. Välillä ehkä vähän kuiva ja itseään toistava, mutta neuroottinen luonne (vai luonnehäiriö?) vaatii lukemaan sen loppuun asti. Aito pahan mielen kirja, kun kertoja valittaa koko ajan (500 sivua) siitä, miten paska paikka maailma on. Mikäs sen parempaa, kuin tollanen piristysruiske perjantai-iltaan. Huomasin myös kotiin ajaessani etten ole dokannut perjantaina (ainakaan mielestäni) moneen viikkoon. Tästä todistaa lähinnä se, että jokainen Vetelehtijät-jakso parin-kolmen viikon ajalta on tullut kiltisti katottua. Huolestuttavaa, että niihin vakionaamoihin alkaa tottua. Mahtavia tyyppejä siellä Las Vegasissa, suosikkejani ehdottomasti se vätys dj sekä säälittävä taikuri. Mitä wittua mulle on tapahtumassa kun kirjallisuuden klassikoiden tilalta suosikkien paikalle ovat nousemassa tv-sarjat, joita en aiemmin voinut sietää? Mutta ei hätää, kyllä humanisti tällekin viehätykselle jonkun selityksen tai tekosyyn keksii. Siis mähän katon Vetelehtijöitä vaan tutkiakseni miten tietyt 1900-luvun lopun romaanikirjallisuudelle keskeiset tyypit ovat edelleen edustettuna kronotoopistaan irrotettuina, juurettomina, ja vailla minuutta niissä persoonansa kadottaneissa ja elämänjanoisissa bilehirmuissa, joita ohjelma on pullollaan. Hoblaa!