herkkä sielu paljastaa karun totuuden

Hiljaista blogirintamalla. Ehkä se blogikuumeen alulle panema innostus olikin vain buumi, joka sitten lopahdettuaan keväällä on noussut vain ajoittain, silloin kun tuntuu että on jotain sellaista asiaa, jota ei ainakaan siinä muodossa tule ottaneeksi puheeksi muaalla. Hyvänä esimerkkinä juuri keväällä pääsykokeen aiheuttama ahdinko ja kaikkien asioiden yliälyllistäminen. Kesällä on ollut muuta, yhteisempää tekemistä, eikä siis juuri merkintöjäkään.
Aloin vasta eilen tajuta, että alan ihan oikeasti opiskelemaan Helsingissä. Tutkailin kirjallisuuden sekä (luultavasti) tulevan sivuaineeni, elokuva- ja televisiotutkimuksen opetusohjelmia, ja syksyn opiskelu alkoi saamaan konkreettisempaa muotoa. Nyt kun saisi vielä selvitettyä sen, minkä verran saan korvattua viime vuonna suoritettuja kursseja...
Kuntoilu on ok...jo muutaman lenkin jälkeen huomaa, ettei se juokseminen tunnukaan niin pahalta ja jälkeen päin on aika hyvät viilingit. Saas vaan nähdä, muuttuuko meininki syksyn tullen taas sohvaperunoinniksi pizzalaatikkojen saartamana.
Tuo perkeleen käännös alkaa rassaamaan enemmän ja enemmän...kun vaan saisi sen penteleen nyt tehtyä, n. 80 sivua vielä jäljellä. Paska duuni se on siinä mielestä ollut, että tässä on itse huomannut tulevansa älyttömän kyyniseksi kaikkea taidetta ja "taiteellista luomista" kohtaan, ko. työ kun suoltaa sivu sivun jälkeen sitä, kuinka taiteilijan herkkä sielu aktualisoituu kuviksi yheistyön luovassa virrassa. Ja kaiken tuloksena on kollaboraation kukkiva kirsikkapuu. Ei saatana! Pahimmat taiteilijakliseet ovat niin hauskoja juuri siksi, että ne ovat totta?